Mätä, Siri Pettersen

Ihan ensiksi, tämän kirjan kansitaide menee mun top10-listalle melko kärkeen! Törkeen siisti :D Mätä on siis jatko-osa Odinlapselle, joten jos et ole sitä lukenut ja aiot sen tehdä, älä lue tätä postausta. Tai saat lukea, mutta omapahan on sitten itku. Paljasteluja siis luvassa.

Kirjasta ja hahmoista:

Hirkan retki on nakannut hänet meidän maailmaan, ihmisten keskelle. Eikä Hirka osaa puhua kieltä, tiedä tapoja tai ole esimerkiksi nähnyt milloinkaan ennen kännykkää, saati sitten facebookia (siinä ois ehkä ollu pienen sivukirjan paikka, miten Hirka opettelisi somen ja kuoriutuisiko hänestä Instan kuningatar?)

Hirkan korppi, Kuro, seurasi mukana, ja ah, siitä mustasta sulkakasasta kuoriutuikin kirjan yksi mielenkiintoisimmista hahmoista. Naiell, jota voisin kuvailla supernarsistiseksi ja erakoituvaksi Donald Trumpiksi nuoren David Beckhamin kropalla. Jumalaksi itsensä korottanut heppu on kuitenkin välillä ärsyttävän tyhmä. Ehkä se tuhat vuotta korppina hengailu on tehnyt osansa.

Täällä meidän maailmassa on ollut karkoitettuna Naiellin veli, Graal, viimeisen tuhannen vuoden ajan. Graal on luonut itsensä ympärille sellaisen vampyyrimaisen hohdon ja habituksen. Tyyppi on saanut ihmisiä itselleen kavereiksi lupaamalla verensä kautta pidemmän elämän. Mutta hommassa on pieni juju, Graalin veri addiktoi ja siinäpä sitä sitten ollaan kun vieroitusoireet nykii päälle.

Mukana on myös Stefan, ihminen, joka metsästää Graalin veren saastuttamia homo sapieneita, unohdettuja. Stefan jäi hahmona ehkä hiukan valjuksi.. Sellainen viskiä juovan, elämänsä yhdelle asialla omistaneen,  surkuttelevan sänkipartaisen miehen muotokuva. Joka pärjää kuitenkin tiukan paikan tullen. Stefanista ei otettu ihan kaikkea irti..

Rime jäi Ymilään ja kaveria ketuttaa niin perhanasti muikkelin lähtö ja typerät neuvoston kokoukset. Koko ajan pitää olla varpaillaan, että kuka niistä ketkuista oikein hänet haluaa tappaa/syöstä tuolilta pois. Rime, kolkagga ja oman kansansa ylin johtaja jo parikymppisenä. Aika hyvin saavutettu siihen ikään. Ja silti on valmis uhraamaan kaiken typykän takia. Noh, nuoruus teetättää kaikenlaista, hyväksytään.

Oliko se hyvä?

Kyllä, ehdottomasti! Kolmatta osaa odotellessa pokkarimuotoon. 

Lukema: 9/10

Kirjailija: Siri Pettersen

Teos: Mätä, Korpinkehät trilogian toinen osa

Kustantamo: Jalava
Sivut: 501
Julkaisuvuosi: 2017. 

Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist

Odininlapsi, Siri Pettersen

Otetaan pohjoisia taruja ja käännetään yleiset asetelmat päälaelleen. 

Ihmiset ovat myyttejä, kaukaisia taruja. Ymin lapset, peikot, ovat todellisia. Tai itse heidät peikoiksi päässäni kuvittelin. 

Kirjasta:

Hirka on syntynyt ilman häntää, mutta hänen ottoisänsä on lavastanut arvet hänen alaselkäänsä ja kertonut tarinaa suden hyökkäyksestä sekä hännän menetyksestä lapsena. Hirka on vain kuvitellut olleensa epäonninen. Mutta hänelle kuitenkin selviää, ettei asiat menneetkään niin. Hirka onkin Odinin lapsi, mädän kantaja, olento toisesta maailmasta ja hänen isänsä ei olekaan oikeasti isä, vaan ottoisä. Ja sitten alkaa tapahtua, vanhat tarinat heräävät henkiin, Hirkalle paukahtaa teini-iän angsti omasta identiteetistä (mutta ei näppylöitä) ja nuori sydän alkaa ihmettelemään kummallista elämää.

Tuohon tarinan pohjaan nakataan säkillinen ystävyyttä yhteisön tärkeimmän henkilön lapsen lapsen kanssa, kunnon kulhollinen väen epäluuloista erilaisuutta kohtaan, litra kaupalla satojen vuosien aikana iskostetuttuja uskomuksia, kottikärryllinen valtapeliä ja hopealusikallinen pirskahtelevia hyppysellisiä toiveita katkeran suloisesta kasvutarinasta, niin kasassa on makkeet aineet useammalle pitkäksi venähtäneelle lukuillalle. Eikä pidä unohtaa keitoksen keittäjää, Siri Petterseniä!! On siinä kokki :D

Oliko se hyvä?

Oli se, kyllä! Mua kiehtoi tarinassa korpit ja kivikehät. Sekä ehdottomasti sokeat!! Myös mielikuvat Damayannin tanssista jä kutkuttamaan mieltä. (Damayanti on muuten vanhan hindulaisen tarun prinsessa, jonka kauneutta jumalatkin ihailivat.)

Ehkä ainoa mitä jäin ihmettelemään, oli Hirkan nopea kasvaminen ihmisenä. Kirjan aikajana on kuitenkin vain pari kuukautta ja siinä ajassa teini-ikäisen typyn sydän ja mieli kehittyvät aika hurjalla tavalla. Ei minusta sellaiseen olisi, tai no, enhän olekaan teini-ikäinen typy ja toisaalta aivan todistettavasti naispuoliset ihmiset kykynevät melko hurjiin suorituksiin.

Kirjasta jäi kivan kutkuttava fiilis. Näin useat tapahtumat mielen valkokankaalla ja perhana miten visuaalisen hieno tästä voisi tulla leffana! Ehdottomasti tartun sarjan toiseen osaan ja hyvin varmasti luen kolmannenkin.

Muistaakseni jostain arviosta luin, että kirjan tarinaa olisi ollut haastellista seurata. Paljon henkilöitä, mystiikkaa ja tapahtumia. Hmm.. kyllä mun mielestä haasteellisempaa on välillä lukea cosmopolitania, siellä sitä mystiikkaa vasta onkin (siis ihan jossain olen vahingossa kyseistä lehteä selannut kun luulin sitä sudokuksi..)

Lukema: 9/10

Kirjailija: Siri Pettersen

Teos: Odininlapsi, Korpinkehät trilogian ensimmäinen osa

Kustantamo: Jalava
Sivut: 614
Julkaisuvuosi: 2016. 

Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
 

Mammutit, Hopeaturkki, Stephen Baxter

Baxteria ei ole tullut luettua paljoa ja sekin vähä mihin olen tutustunut on ollut mielestäni skeidaa. Mutta kirpparilta löytyi parilla eurolla Mammutit-trilogia, joten päätin vielä kerran kokeilla herran tuotantoa. Ja niin, öh.. hämmentävää :D

Kirjasta:

Mammutit-trilogian aloittaa kirja nimeltä Hopeaturkki, joka sijoittuu nykyajan Siperiaan. Tuo iso karvainen möhkäle, Hopeaturkki siis, kuuluu yhteen pieneen mammuttien perheeseen. Perhe laiduntaa ja elää saarella, jonne heidän esi-isä, Pitkähammas on aikojen saatossa heidän sukunsa tuonut.

Hopeaturkki on muita vilkkaampi, erilailla ajatteleva ja hän näkeekin ensimmäisenä "kadotetut", eli ihmiset. Ja siitäkös riemu syntyy, perheen on lähdettävä vaellukselle ja Hopeaturkki joutuukin perhensä kanssa useampaan kiipeliin.

Menetyksiltä ei vältytä ihmisiä kohdatessa ja pienen perheen tulevaisuus näyttää uhkaavasti olevan vaakalaudalla. Osa perheestä on myös alkanut epäillä, onko muita perheitä enää ollenkaan olemassa, ovatko he viimeiset elossa olevat mammutit?


Mietteitä:

Kauheasti tökki taas Baxterin tyyli kirjoittaa, se on minun mielestä melkoisen puista, kalisevaa ja töksähtelevää. Ja selittelevää. Toki mammuttien näkökulmasta kerrottu tarina kaipaakin hiukan aukaisuja, jotta asia valkenee. Mutta plöh. Silti jokin tässä tarinassa kehtoi, mammuteissa ja heidän mystisessä saagassa. Tapa millä mammutit havainnoivat maailma oli jotenkin todella luomoavaa, kaunista ja maagista :) Yhteysväristykset, tärinät, urinat, hajut, maailmankierto, historia, mennyt, nykyaika ja tulevaisuus. Baxter sai kuin saikin noilla elementeillä kudottua tarinan ja näkökulman joka sai minut lukemaan loppuun, oikeastaan ahmin kirjan puolen välin jälkeen! Lopussa olikin sitten twisti joka herätti minun mielenkiinnon ihan kunnolla ja trilogian toinen osa lähtee tänään lukuun :)

Se miten mammutit näkevät maailman, sai minut herkistymän ja miettimään, että kuinka paljon me ihmiset olemme antaneet yhteisöllisyyden ja arvon maata kohtaan hajoavan kuin tuhkan tuleen. Kuinka moni meistä voi rehellisesti sanoa tuntevansa yhteyttä tähän palloon millä kävelemme, tähän maahan joka meidät ruokki? Kuinka paljon olemmekaan antaneet pois, vieroittaneet itsemme luonnollisesta kierrosta ja koittaneet väkisin muokata ihmisestä luonnotonta kappaletta tuhoamalla luonnon keskeltämme?

    Tämän kauan sitten kuolleen härän luiden tavoin hänen sielunsa oli pelkkä siru siitä mysteeriosta, joka oli sattumalta tullut pintaan täällä ja nyt. Härän tavoin myös hänen sielunsa tulisi kulumaan ja katoamaan silmänräpäyksessä.
     Hopeaturkki tunsi maailman liikahtavan ja virtaavan ympärillän, ikään kuin hänet olisi siepattu mukaan johonkin suureen ajan virtaan.
    Hän oli ylpeä, raivoisan ylpeä, siitä että hän oli mammutti.

Lukema: 8/10

Ps. Pitää ihan häpeäkseni myöntää, hoksasin vasta kirjan puolessa välissä tarinan sijoittuvan nykyaikaan :D

Kirjailija: Stephen Baxter

Teos: Hopeaturkki, ensimmäinen osa Mammutit-trilogiasta

Kustantamo: Like
Sivut: 280
Julkaisuvuosi: 1999

Suomentaja: Pekka Pakkala

Sammuneen tähden lohikäärmeet, Margaret Weis & Tracy Hickman

Kyllä minä niin vaan nautin näistä fantasioista :) Ja aika kaiho iski pöytäroolipelien pariin. Tai vaikka portaaliin mistä livauttaa itsensä Krynniin.

Kirjasta:

Eli tämähän on jatkoa Laskevan auringon lohikäärmeille. Kirjassa melkein selviää miksi taikuus, mahti, on häviämässä Krynnistä. Oire kyllä saadaan selville, mutta taudin alkuperä jää vieläkin hiemn hämäräksi.

Mina johdattaa joukkojaan valtaamaan haltioiden maata, Tasselhoff ja Palin Majere koittavat löytää kadonnutta tornia, Marsalkka Medan huomaa rakastavansa naista jota hän ei voi ikinä saada. Lohikäärmeet alkavat käydä levottomiksi. Kuolleet vaeltavat maan päällä.

Yläfantasiaa puhtaimmillaan. Yes!

Tuomio:

Tähän oli niin luonteva upota, sukeltaa maailmaan jossa oikeasti haluaisi vierailla. Hitto, miltä ne kauniit haltianaiset oikeasti näyttäysivät? Tai onko minotauri oikeasti niin pahan hajuinen kuin kirjoittavat antavat olettaa? Ja haluaisin myös tuntea miltä tuntuu kun katoaa Minan pähkinänruskeisiin silmiin, onko se Ainoan Jumalan huumaa vai mitä?

Ehkä eniten tässä kirjassa tunteita herätti marsalkka Medanin rakkaus Lauranaa kohtaan. Siinä oli jotain mikä sai omat teiniajan ihastukset nousemaan pintaan.

Medan katsoi häntä silmiin ja olisi mieluusti vannonut olevansa valmis kuolemaan ainakin yhden haltian vuoksi, mutta ei kuitenkaan vannonut. Laurana ei toivonut hänen rakkauttaan, hänen ystävyyttään kyllä. Marsalkka oli kiitollinen siitäkin, eikä halunnut vaatia enempää. 

Miettikää, te olette ihan ahteriaan myöten pihkassa johonkin henkilöön. Se tietää sen, mutta tarjoaa vain ystävyyttään. Ja sitten siihen pitää tyytyä. Miesparan sydäntä riepottelevaa rakkautta, auts. Ja ala/yläasteella tuo tapahtui melkein joka päivä. Välitunneittain jopa. Se oli kauheaa aikaa. Marsalkka saa mun kaiken myötätunnon.

Mutta ei kai tämä tähän loppunut? Onko tästä olemassa jatko-osa? Jos on, niin mikä sen nimi on?

Lukema: 10/10

Kirjailija: Margaret Weis & Tracy Hickman

Teos: Sammuneen tähden lohikäärmeet

Kustantamo: Jalava
Sivut: 433
Julkaisuvuosi: 2001

Suomentaja: Mika Renvall

Laskevan auringon lohikärmeet, Margaret Weis & Tracy Hickman

Nyt ollaan melko juurilla. Aika lähellä. Ja minä niin nautin, ahmin ja venytän tätä lukemisen riemua!! Onneksi tästä on olemassa toinen kirja, ja onneksi näitä Dragonlanceja on vielä enemmän ja onneksi olen ehtinyt unohtaa suurimman osan lukemistani Dragonlanceista ja Forgotten Realmseista :D 

Pahoittelen, en voi oikein mitenkään katsella näitä kirjoja objektiivisesti. Ne kuuluvat johonkin sellaiseen melko pyhään, nuoren miehen kasvuprosessiin ja salattuihin muistoihin. Tass, Raistilin ja Caramon. Se riittää. Ja ne vihkoroolipelit, ai ai..

Laskevan auringon lohikäärmeissä seurataan tapahtumia neljännen ajan jälkeen, kun Jumalat lähtivät Krynnistä pois. Valitettavasti tässä ei enää noista kolmesta ole jäljellä kuin Tasselhoff Takiaisjalka ja hyvin hetkellisesti Caramon. Raistlin mainitaan muutaman kerran, mutta ei sen enempää. 

Kirjasta:

Krynniin ilmestyy nuori tyttö, Mina, joka saa olemuksellaan suuretkin sotajoukot puolelleen ja kutsuu itseään Yhden Jumalan välikappaleeksi. Hän pystyy parantamaan haavoittuneita, mutta ei tuomaan kuolleita taikaisin eloon. Hän johdattaa joukkoja taistelemaan haltioita vastaan, jotka elävät suuren kuvun alla muusta maailmasta eristyksissä. Samalla toiset haltiat etsivät keinoa päästä serkkujensa luo ja sopimaan menneisyyden riitansa. 

Tasselhoff Takiaisjalka käyttää aikamatkustuslaitetta ja tupsahtaa menneusyydestä nykyhetkeen. Alkuun kukaan ei jaksa uskoa kentin olevan Tass, Peitsen sodan sankari, vaan yksi monista itseään Tassiksi kutsuvista kenteistä. Caramon kuitenkin tunnistaa vanhan ystävänsä ja Tass kertoo hänelle hänen tulleen hänen hautajaisiin. Puhumaan. 

Velho Palin Majere suree taikavoimiensa vähenemistä. Taikuus tuntuu katoavan maailmasta tyystin. Jopa lohikäärmeet ovat huomanneet taikuuden vähenemisen ja hekään eivät tiedä ketä syyttää. Vain vanhojen aikojen esineistä huokuu vielä mahtia ja sitä kautta Palinkin saa vielä imettyä itselleen voimia loitsimiseen. Huomattuaan Tassin kantavan vanhaa ja voimallista taikaesinettä, hän intoutuu. 

Kuulosta hiukan sekavalta. Mutta ei se sitä ole. Lukekaa :) 

Arvio:

Nykyään luen hyvin laajalta skaalalta kirjoja, romantiikasta dekkareihin ja fantasiasta elämänkertoihin. Mutta kyllä se tämä fantasia on edelleen minun oma kotisatama. Sieltä lähdetään sellaisiin seikkailuihin, joihin muut kirjallisuuden lajit eivät ole minua saaneet vietyä (ainakaan vielä). Eikä Dragonlance-kirjat ole nykyäänkään pettymyksiä minulle. Minusta on aina yhtä huikeaa upota ja kadottaa tilan ja paikan taju näiden kirjojen kera :)

Lukema: 10/10

Kirjailija: Margaret Weis & Tracy Hickman

Teos: Laskevan auringon lohikäärmeet

Kustantamo: Jalava
Sivut: 581
Julkaisuvuosi: 2000

Suomentaja: Päivi Pasi

Kirotun Maan Ritari, Erkka Leppänen

Muistan miten penskana pelattiin serkkujen kanssa kesäaikaan teltassa roolipelejä, Runequestia. Jonkun piti olla pelissä ohjaaja ja muut sai sitten pelata luomillaan hahmoilla ja koittaa selvitä hengissä seikkailuista. Mielikuvitus kukoisti ja limpparia kului hurjia määriä. Mutta voi hyvänen aika sentään miten kökköjä tarinoita meillä oli :D (Sokerihumalalla oli varmaan osansa :D)

Näin myös tuntui alkuun olevan tässäkin kokoelmassa. En tiennyt itkeä vaiko nauraa muutaman ensimmäisen tarinan aikana. Tuntui kuin pitäisin käsissäni meidän vanhoista peleistä jääneiden keskeneräisten seikkailuiden käsikirjaa. Tykästyin!

Falac Valkosuklaa, eiku Valkosulka, pahoittelut, on ritariksi kasvatettu Preadori, eli palkkasoturin kaltainen seikkailija. Kirjan kronologiseen järjestykseen laitetuissa novelleissa kuljetaan Falacin kanssa ympäri Jaconiaa ja tutustutaan samalla muutamiin muihin hahmoihin. Ryöstellään aarteita kirotusta maasta, pelastetaan neitoja, suoritetaan palkattuja tehtäviä, taistellaan, tapetaan ja kuollaan.

Hahmoihin ei saa yhteyttä, kehenkään ei synny tunnesidettä eikä juonen käänteet tunnu kovin uskottavilta/kekseliäiltä (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta). Tekstiä on helppo lukea, ei ole vaikeuksia ymmärtää missä mennään, mitä tehdään ja keitä seurataan.

Novellit ovat kuin raakileita. Käsikirjoituksia, hahmotelmia, pöytälaatikkoon jätettyjä keskeneräisiä tarinoita. Kirjoittamisen laatu kyllä paranee loppua kohti huomattavasti, mutta omassa mielessä verrokkeina toimivat Rothfuss, Abercrombie, Hobb ja Eddings eivät anna tälle kovinkaan paljon armoa.

Ei sillä, novellit olivat silti viihdyttäviä ja uskon kirjoittajalla olevan aineista kehittyä ja tuottaa huomattavasti laadukkaampaa tekstiä tulevaisuudessa. Meistä jokainen voi oppia ja kehittyä, halutessaan.

Suosittelen tätä silti lämpimästi kaikille kotimaisen fantasian faneille, lukekaa ja antakaa rakentavaa palautetta tekijöille. Toivottavasti päästään vielä lukemaan laadukkaampaa ja kypsempää Erkka Leppästä!!!

Miten lukea:
- Ennakkoluulottomasti
- Pilke silmäkulmassa
- Autossa ilman pahoinvointia
- Kaipaillessa Petri Hiltuselta uusia sarjakuvia

Lukema:  teknisesti 5/10, tunteellisesti 6/10, nostalgisesti 7/10

Ennen Hirttämistä, Abercrombie Joe

Pieni hetki on mennyt edellisestä postauksesta. On ollut kaiken sortin pippaloita ja härpäkkeitä ja ihan mahtavaa säätä ulkona ja laiskuutta. Ei se haittaa, elämä on ihanaa ja elämistä varten!! Ei olla sellaisia tiukkapipoja kuin tietäjä Bayaz, arkkilektori Sult tai käsittelijä Kuura. Eihän?

Abercrombie lähtee rymisyttämään ensimmäisiltä sivuilta asti, eikä anna lukijan oikein missään kohti kunnolla hengähtää. Unionin sotilaat marssitetaan sotaan pohjoisen Bethodin joukkoja vastaan. Inkvisiittori/Dagoskan ylivaljoja San dan Glokta määrätään puhdistamaan Dagoskan kaupunki ja perustamaan sille järkevä puolustus mahdollista Gurkhulista tulevaa uhkaa vastaan ja Bayaz saa kasattua omalle retkelleen melko omituisen joukon mukaansa.

Ferro:

Ehkä hivenen mielenkiintoisemman tästä osasta tekee verrattuna ensimmäiseen osaan, uuden naispuolisen hahmon tuonti kirjaan, Ferron. Melkoisen ärsyttävän oloinen muikkeli. En oikein tiennyt miten siihen suhtautua, toivon hänen kirjan edetessä hiukan muuttuvan, mutta sama v..u pää siellä oli lopussakin. Ehkä hiven pehmeyttä, mutta hyvin peiteteltynä. Erittäin mielenkiintoinen hahmo :D 

Eversti West:

Joku hahmo Tuntemattomasta Sotilaasta tulee mieleen Westistä. Ehkä sekoitus joitakin.. En saa siitä oikein kiinni. Mutta kovin tutun oloinen tuo kaveri on. Ehkä joku henkilö omalta vuodelta armeijaa? Kenties. West on ehdottomasti haljuin hahmo kirjassa, ei huonolla tavalla, mutta Westissä on vähiten kolhuja, teräviä kulmia tai raapivia pintoja. Silti hänestä kasvoi yksi niistä hahmoista, joiden kanssa kaikkein mieluiten kupin kumoaisin Agriontin yössä. 

Rudd Kolmipuu, Vainukoira, Musta Dow, Tul Duru aka Ukkospilvi ja Harding Tuima:

Ryhmä rämä jonka vastustajaksi en halua joutua. Milloinkaan, ikinä, edes unissani. Mutta näiden kavereiden seikkailuista voisi lukea vaikka ihan oman kirjan, ihan mahtavaa menoa!!! Raakaa voimaa, suorasukaista toimintaa ja perinteikkäiden arvojen kautta elämistä. UGH!!!!

Toki kirjassa on paljon muitakin tyyppejä, mutta nämä nousivat itselle tässä teoksessa parhaiten esiin. Tietysti Logen ja Glokta pysyvät edelleen suosikkeina, mutta annetaan välillä muillekin mahdollisuus :D

-------------

Tämä oli kolmas teos Abercrombielta luettavavana, eikä kyllä missään nimessä jää viimeiseksi! Tätä kirjaa lukiessa törmäsin myös ensimmäisestä, Ase Itse, kirjasta tehtyyn sarjakuvaan. Ehkä ihan vähän petyin miten sileäksi jotkin hahmot oli piirretty. Oma mielikuva esimerkiksi Gloktasta ja Logenista oli paljon ruttuisempi. Mutta ihan viihdyttäviä pätkiä olivat kuitenkin.

Ja nyt on sitten siirryttävä Lontoon murteeseen kun seuraavan kerran Abercrombien avaan.

Miten lukea:
- Viivytellen, hitaasti ja ahmien
- Arkista elämää vältellen
- Herätessä, päivällä, autossa, sohvalla, nukkuessa, silloin kun nainen laittaa ruokaa..
- Vessassa

Lukema: 10/10

Kirjailija: Abercrombie Joe
Teos: Ennen Hirttämistä
Kustantamo: Kustannusosakeyhtiö Kirjava
Sivut: 494
Kirjasarja: Ensimmäinen Laki, osa 2.

Ase Itse, Abercrombie Joe

Mulla soi Amon Amarth taustalla tätä kirjoittaessa ja kadun jo nyt, etten tätä kuunnellut lukiessa. Huh, kylläpä sopiivatkin hyvin yhteen!!! Molemmat ottavat tiukan sotilaallisen otteen yleisöstä, eivät pyytele turhia anteeksi ja polkevat armotta eteen päin. Tässä otteessa haluaisin kulkea pidempäänkin.

Hah, nyt vasta kävin katsomassa mitä olin kirjoittanut Abercrombien uudemmasta tuotannosta, Vain Puoliksi Kuningas. Olin sen lukenut heti Rothfussin kirjojen jälkeen ja lupasin antaa Abercrombien suoremmalle tyylille hiukan aikaa. No kovin kauaa ei näköjään tarvinnut. Rakastuin, en eroottisella, vaan miehekkään teräksisellä tavalla Abercrombieen, Logeniin ja Gloktaan.  

Paska! Klääh! Krääh! Logan :D 

"Häntä lähestyi keihäs. Häntä lähestyi nopeasti julman näköinen keihäs, ja sen toisessa päässä oli shanka. "Paska", sanoi Logen. Hän heittäytyi sivuun, liukastui ja kaatui kasvoilleen, kierähti pyristellen pensaikon läpi odottaen keihään iskeytyvän selkäänsä minä hetkenä hyvänsä."

"Oli murheellinen tosiseikka, että se, joka iskee ensimmäisen iskun, on usein myös se, joka iskee viimeiseksi."

Logenin hahmo on karskin sympaattinen. Jotenkin sitä vaan tykästyy armottomaan tappajaan ja haluaa miehen pysyvän elossa, iskuja saaden. Kaverin karuudessa on jotain erittäin tenhoavaa, jotain mikä saa toivomaan Logenin saavan rauhan itselleen. Ja ehkä haluaisin osan Logenin alkukantaisesta karskiudesta myös tarttuvan minuunkin..

Sitten tulee Glokta, ontuva ja kivulias inkvisiittori. 

"Tuska oli sanoinkuvaamaton, raastava kouristus vasemmalla puolella kehoa jalasta leukaan. Hän puristi vetistelevät silmänsä tiukasti kiinni, puristi oikean kätensä suulleen niin tiukasti, että rystyset naksahtivat. Hänen jäljellä olevat hampaansa kirskuivat toisiaan vasten hänen lukitessaan leukansa yhteen, mutta hänestä vihelsi silti korkea, reiv vaikerrus. Kiljunko minä vai nauranko minä? Mistä sen voi tietää? Hän hengitti katkonaisesti nenän kautta, räkä kädelle kuplien, kieroon kasvanut ruumis pystyssä pysyminen ponnituksesta vapisten."

"Mikä heitä viivyttää, Vielä pari minuuttia niin voin vaikka nukahtaa, putoan tuohon haisevaan kanavaan ja hukun. Miten sovelias loppu se olisikaan. Hän katseli miten öljyinen ja haiseva vesi liikkui ja väreili hänen alapuolellaan. Sataman lähettyviltä kellumasta löytyi ruumis, jonka merivesi oli turvottanut aivan tuninstamattomaksi.."

Gloktaan kasvaa myös outo, ehkä vähän hempeä, tunneside kirjan edetessä. Haluaisin helpottaa entisen sotilaan elämää, kirjoittaen hänet taas ehjäksi tai tappaen armollisesti sankarin viitan miehen harteille laskien. Mutta odotan seuraavassa osassa Abercrombien jotain tekevän..

-------------

Ase Itse iski lujaa ja suoraan mun sydämeen. Abercrombie juoksutti minut taas muutamassa illassa ihan hengähdyksiin. Onneksi sarjan toinen osa, Ennen Hirttämistä, odottaa tuossa vieressä avaamista. Kolmatta osaa tästä trilogiasta, Ensimmäinen Laki, ei ole ymmärtääkseni vielä suomennettu..? Noh, en ehkä malta odottaa sen tulemista.

Missä lukea:
- Tuolin, pöydän, sillan alla.. ei väliä!
- Ennen nukahtamista, ennen heräämistä
- Kuulokkeet päässä, Amon Amarth!!

Lukema: 10/10

Kirjailija: Abercrombie Joe
Teos: Ase Itse
Kustantamo: Kustannusosakeyhtiö Kirjava
Sivut: 475
Kirjasarja: Ensimmäinen Laki, osa 1.

Muukalainen, Diana Gabaldon, helkutan monta sivua, pienellä tekstillä

Mutsi suositteli alun alkaen tätä tv-sarjaa. Katoin sitten yhden ja sitten toisen ja sitten piti ahmia kaikki. Olin melko haltioitunut ja lumoutunut, varsinkin alkutunnari ja valkeissa hepeneissä tanssivat naiset vei mut jonnekin kauas.. Ja se viskin juominen, ah, tämän innoittamana parit pullot on tullut ostettua ;)

Ostin viime jouluna naiselle lahjaksi sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja mietin sitten itsekin pääseväni ne lukemaan jossain vaiheessa. Yleensä en lue kovin paljon sellaisia kirjoja, joista olen filmatisoinnut nähnyt. En oikein osaa perustella miksi, mutta yksi iso osa on yllätyksellisyyden puuttuminen. On tylsää jos tietää mitä tulee tapahtumaan.

Niinpä kävi myös tämän kirjan kanssa. Ehkä tällä tarinalla ei ole niin suurta lumovoimaa minuun kuin esimerkiksi Rothfussilla, Abercrombiella tai Tolkienilla on. Missään nimessä tämä ei ollut huono. Polveilevan kuvailevasti ja tunteita herättäen Gabaldon vie lukijaa mukaanaan. Ehkäpä välillä vähän liiankin tarkan kuvailevasti? Ja sen isommin paheksuntaa herättämättä, tää on mielestäni enemmän tyttöjen kirja.

Yli 800 sivua tuli kuitenkin luettua. Enkä kadu lukemaani. Ehkä joku päivä saatan lukea toisen osan. Mutta mielummin katson töllöstä. Se musiikki, ne valkohepeneiset naiset, viski.

Mutsi muuten ei voinu kattoo ykköskautta loppuun, sen mielestä Jamieta satutettiin liikaa...

Kelle ja milloin:
- Naiselle, sohvalla, kun mies haluaa omaa aikaa xboxin parissa
- Miehelle, sohvalla, kun mies haluaa todistaa naiselle osaavansa lukea

Lukema: 8/10

Oi Keskimaa, vie minut unohduksiin!!

Johan Ronald Reuel Tolkien, tuo mies teki minuun (25 vuotta sitten) aika lailla lähtemättömän muistijäljen. Hän sai kirjainten ja sanojen arvon nousemaan mielessäni, olin löytänyt jotain hyödyllistä lukutaidostani (tyttöjen kuvien katseluun kun ei kirjaimia tartte sekottaa)..

Muistan nuo hemmetin kovat pakkasillat, -38c ja asutaan sähköttömässä mökissä Vieremän korvessa. Vanha hirsinen talo vuotaa kylmää ja yhden huoneen verran ollaan saatu lämmintä tilaa. Kamina hohkaa punaisena, ikkunasta kajastaa kuu ja öljylamppujen luomat varjot elää vanhoilla seinillä. Mua vitutti, en tykännyt olla köyhä.

Mulla oli kirja, tuo paksu monisataa sivuinen möhkäle, Taru Sormusten Herrasta. Se painoi käsissä, mutta se ei häirinnyt. Kymmenvuotiaan pojan mieltä kiehtoi teoksen maalaama ihmeellinen maailma,

Kontu, levon ja rauhallisuuden tyyssija, ruokaa ja juomaa.

Gandalf, ehkä hiukan outo vanha pieru, mutta hemmetin sitkeä sellainen.

Samooja, Aragorn, johon samastuin heti, peloton vaeltaja joka on kuin onkin kuningas!!

Katalan ilkeät örkit, hyi miten inhosin niitä.

Ja perhanan pitkä ja vaivalloinen matka pienelle hobitille kiikuttaa vielä pienempää sormusta johonkin typerään tulivuoreen.

Mä jäin koukkuun. Tuosta kirjasta huokuvaa pakoa ja toivoa tuli impattua pyörryksiin asti. Se vei mut muualle, antoi mun mielelle ja sielulle paikan levätä. Kirja antoi luvan unohtaa tämän todellisuuden, vaikka välillä kirjan piirtämä todellisuus olikin monia kertoja kettumaisempaa (näin ainakin kuvittelin Frodon ja Samin puolesta).

Olen lukenut nuo kuvassa olevat kirjat ehkä jo useampaan kertaan. Eniten on tullut kahlattua Tarua Sormusten Herrasta ja Hobitti tulee hyvänä kakkosena. Silmarillion oli silloin nuorempana melko raskas, mutta aattelin aloittaa sen tässä muiden kirjojen ohella uudestaan. Tolkienin elämänkerta oli erittäin oivallinen lisä tarustoihin, se laajensi omaa mielikuvaa itse miehestä kuin myös hänen kirjoittamista tarinoista.

Hieno mies.

Herra Tolkien, kumarran syvään ja kiitän.

Lukemat: 10/10

Gene Wolfe, Kiduttajan Varjo, 1980

Nyt hujahti tältä hattarapäältä yli Gene Wolfen  Kiduttajan Varjo. Teksti on maalailevaa, enkä kyllä itse päässyt alkusivelyjä syvemmällä tähän. Ei riitä kapasiteetti mun kovalevyssä (yhtenä iltana oli ehkä liikaa rommia huivissa..)

Luin jostain, että tämä kirja olisi allegorisen tarinankerronnan taidonnäyte ja tieteiskirjallisuuden kiistaton klassikkoa. Niin, se tais olla takakannessa. Jep.

Itse tarinan aihio on kyllä erittäin mielenkiintoinen, päästään kiduttajan päähän ja seurataan nuoren miehen (taas, aika yleinen on tämä kasvutarina) kehittymistä oppipojasta ylös päin. Tarinassa vilahtaa myös tissit, mikä on aina itseäni viehättänyt kovinkin suuresti. Mutta sitä allegoriaa, siitä tuli jotenkin liian raskasta. Ei mitenkään huonosti kirjoitettu, mutta tyyli ei nyt sitten sattunut minun mieleen.

Ehkä olen kovin yksinkertainen, mutta jätän tämän sarjan lukemisen tähän. Katsotaan jos vuodet toisivat joskus lisää neuronisiltoja aivoihin, niin tämäkin saattais upota paremmin.

´En sanonut että ne ajatukset olisivat kauniita, vaan suuria ja jaloja, vaikka varmasti on se on eräänlaista kauneutta. Anna kun näytän sinulle`. Hän kohotti kättäni, sujautti sen ryysyjensä alle ja painoi oikeaa rintaansa vasten. Tunsin kirsikankiinteän nipukan ja sen alla kumpareen lempeän lämmön: se oli herkkää, untuvanpehmeää ja elossa niin, että veri kohisi kiihkeästi.  ´Entä nyt?` hän kysyi. `Tein ulkoisen maailman suloisemmaksi sinulle, tuliko ajatuksistasi jalompia vai alhaisempia?´

Miten lukea:
- Hyvin hyvin keskittyneesti
- En tiiä, en lue.
- Rommi oli parempaa.

Lukema: 6/10

Vain Puoliksi Kuningas, Joe Abercrombie, 2014

Rothfussin Tuulen Nimen ja Viisaan Miehen Pelon jälkeen Abercrombien teksti on paljon tylymmän oloista. Se runttaa, jättää krumeluurit pois ja luo yksinkertaisemman maailman lukijan silmille.

Kirjassa seurataan nuoren pojan, Yarvin, kasvamista raajarikosta ja pelokkaasta rohkeammaksi henkilöksi. Eli asetelma on melko perus, ajatellen klassista tarinan kaavaa. Yarvia talutetaan ympäri Särkyneen meren läpi erilaisten vastoinkäymisten. Siinä sivussa esitellään mielenkiintoisia hahmoja, joista osa jää hiukan valjuiksi. Mutta ei liian häiritsevästi.

En oikein tiedä jäikö minua vaivaamaan yksinkertaistaminen, vai mikä? Ja toisaalta tähän ei oikeastaan kaipaakaan mitään jaarittelua, tykkäsin Abercrombien tyylistä kirjoittaa ja viedä tarinaa eteen päin. Ehkä nyt liiaksi vertaan mielessäni tätä Rohfussiin, tälle täytyy antaa vielä aikaa.

Lukeminen oli todella helppoa, 395 sivua hurahti kahdessa illassa. Onneksi tämä on vasta ensimmäinen osa kolmesta kirjasta, joten ajan antaminen onnistuu helposti :)

Mies käyttää viikatetta ja kirvestä, hänen isänsä oli sanonut. Mies soutaa airoilla ja sitoo solmut. Ennen kaikkea mies kantaa kilpeä. Mies seisoo rivissä. Mies suojaa vierellään seisovaa miestä. Millainen mies ei pysty sellaisiin tekoihin?


Miten lukea:
- Tähän sopii taustalle Amon Amarth
- Toinen käsi housuissa, erittäinen miehisesti
- Ei haittaa vaikka himppu vahvaa olutta ois valunu leualle

Lukema: 8/10

Viisaan Miehen Pelko, Patrick Rothfuss

Lukukokemus oli odotuksen väärtti, ja nyt pitäs vielä venailla kolmatta osaa. Elämä on julmaa. Aivan ehdottomia ostoksia nämä, pakko saada jotenkin vieroitusoireita lievennettyä. 

Vajaa tuhat sivua vain humisi lukiessa. Yöt venyivät aamuiksi, aamut töissä viisan miehen peloiksi. Mietin Dennaa ja Felaa. Sitten Feluriania ja en vieläkään osaa päättää kuka noista naisista ois ihanin :D Denna on ihan hel..tin ärsyttävä bitch, ja ihana. Fela ei käy kiinni, Felurian otti mitä tahtoi. Kvothe on typerä. Mutta onnekas.

Patrickin tyyli ja tapa kirjoittaa saa hengästymään, se sai minut ihastumaan, rakastumaan. Vaikka teksti ei varmaankaan ole täydellistä, niin eihän suuri rakkauskaan ole. Silti se lumoaa, taikoo silmät kiinni pieniltä virheiltä, silittää ja rapsuttaa. Sanoo oikeita asioita oikeaan aikaan, erehdyttää valuvioista katseen täydellisempään kohtaan, hukuttaa lempeästi pehmeän lämpimään virtaan.

955 sivua on liian vähän.

Kun Fela oikaisi jälleen itsensä, hänellä oli korvakorut, joista tulen kajo hohteli. Devi astahti taaksepäin ja huokaisi vimmastuneena. "Ja tietysti ne näyttävät sinulla paremmilta." Hän pudisti ärtyneenä päätään. "Herran pieksut, nainen. Jos minulla olisi tuollaiset tissit, omistaisin jo puoli maailmaa."
"Samat sanat", Sim sanoi innokkaasti.  


Milloin lukea:
- Hiljaisuuden vallitessa kahden ihmisen välillä
- Kauniiden lauseiden puutteessa
- Tarinoiden vierotusoireiden iskiessä
- Aamusta iltaan

Huh, mitenkä voikaan olla tyhjä olo...

Lukema 10/10

Tuulen Nimi, Patrick Rothfuss

Herranen aika, nyt jysähti ja lujaa. Olo on vieläkin melko tyhjä, enkä oikein millään malttaisi odottaa pääseväni seuraavan osan kimppuun. Nyt vietiin Markoa ympäri ja ämpäri. Rakastuin!!!

Tää Pate osaa kirjoittamisen jalon taidon, tästä kirjasta lumoutuu, ihastuu, suuttuu, ärtyy, jännittyy, herkistyy ja välillä salaa kiihottuu. Ainut miinus kirjassa on melko tylsä kansi, melkein jätin sen takia koko kirjan lukematta.

Teksti etenee viettelevästi eteen päin, se tarraa pienillä koukuilla kiinni sun lahkeeseen ja hihaan. Vetää yhä syvemmälle, eikä meinaa päästä hengittämään missään vaiheessa. Vähän päälle 600 sivua tuntui kevyeltä, liian lyhyeltä, leikittelyltä. Tuplasti enemmän pitäisi olla. Ehdottomasti.

Ote:

Hän hymyili minulle ja työnsi kättään eteenpäin. Jokin kimmelsi kuutamossa. "Avaimen", hän sanoi ylpeänä ja painoi sen käteeni.
Otin sen. Se tuntui mukavan painavalta kädessä. "Se on todella hieno", sanoin. "Mitä se aukaisee?"
"Kuun", hän vastasi ilme vakavana.
"No sille löytyy varmasti käyttöä", sanoin ja tarkastelin avainta.
"Niin minäkin ajattelin“, Auri sanoi. "Jos kuussa on ovi, voit nyt aukaista sen." Hän istuutui katolle, risti jalkansa ja virnisti minulle, "Ei sillä, että kannustaisin sellaiseen holtittomaan käytökseen."

Missä lukea:
- Töitten jälkeen kotona
- Ennen töitä kotona
- Töissä
- Työttömänä missä vaan

En oikeasti nyt osaa kuvailla, mutta parasta sitten 8 vuotiaana luetun Taru Sormusten Herran jälkeen!!!

Lukema 10/10

Kaukamoinen, Petteri Hannila

Ah, muistan miten Kalevalan lukeminen puudutti minua ala-asteella, jos siitä ois revitty tällänen teos, niin se ois ollu menoa!!

Kirjoittaja, Petteri Hannila, ikinä kuullutkaan. Mutta hyvä kun nyt kuulin, tai siis näin ja luin. Olen itse pyöritellyt päässä kotimaisesta mytologiasta pohjautuvaa novellia, lähinnä kalevalaa sivuten. Sitten törmäsin tähän, joku perhana teki tään mua ennen :D Eikä se kyllä haittaa ollenkaan. Tätä oli suurimman osan aikaa ilo lukea.

Teksti tahmasi välillä, se töksähteli siellä täällä ja pääsi sitten takaisin liitoon. Ihan korkeimpiin sfääreihin se ei yltänyt, mutta harvat teokset ja kirjoittajat sen tekevätkään. Vierran tarinaan uppoutui vähitellen, sivu sivulta henkilö heräsi paremmin eloon. Mielessäni kuvittelin Vierran pieneksi, jänteväksi, kevyen seksikkääksi ja miesten näkökulmasta katsottuna hiukan haastelliseksi naiseksi. Eli mielenkiintoiseksi.

Tulen kyllä lukemaan jatkoa, jos sitä on joskus luvassa.

Ote:

Laulumies irroitti katseensa sudesta vain huomatakseen Vierran seisovan yläpuolellaan jousi jännittyneenä ja nuoli puolen metrin päässä kasvoistaan. 
         "Laulapa tämä pois", Vierra sanoi ja laukaisi. Laulumies ei laulanut. 

Missä lukea:
- Astraaleissa tiloissa, ehkä kärpässienen jälkeen
- Jousiammunta treenin jälkeen
- Eksyneenä metsässä, nuotion loisteessa ja susien ulvoessa

Lukema: 8/10

Pääskytorni, Andrzej Sapkowski, 2015

No niin, noituri Geralt pääsi taas vauhtiin ja huitoi matkallaan minut pyörryksiin. 

Olen lukenut kaikki suomennetut noiturit ja tätäkin odotin kuin kuuta nousevaa (mistä on tuo sanonta muuten?) Ah, nuo kaikki ihanat ja kauniit noidat, Yennefer, Merigold ja kumppanit uhkeine rintoineen ja läpinäkyvine asusteineen. Geraltin huimat miekkailut ja bardi Valvatin luritelmat. Ihmeelliset hirviöt ja Sapkowskin mielikuvituksen sekä kansantarujen löyheä sekamelska. Sitä odotin, sitä kaipasin ja sitä halusin.

Mutta ei, perhana. Tajuton määrä paikkojen ja ihmisten nimiä, historiaa, karttoja jne jne. Minne hävisivät tissit, noituus, tappelut ja Geraltin jäyhä olemus? Nyt oli Ciri, teiniprinsessa ja pieni hekuma rottajoukoissa.

Petyin, vaikka Sapkowski kirjoittaa hyvin. Mutta jäin todella kaipaamaan ensimmäisiä noitureita. Kirjat ovat kasvaneet sisällöllisesti paljon ja se varmaan onkin useiden mieleen, mutta minä, yksinkertainen ja sexyistä noidista tykkäävä mies, menin kaiken sälän keskellä pyörryksiin.

Mihin hetkiin:
- Ennen unta
- Ajatusten ollessa selkeät

Miten lukea:
- Kaihoisasti noidista ja miekoista haaveillen
- Hiukan pettyen

Lukema: 7/10

Pitkä sota, Terry Pratchett ja Stephen Baxter, 2014

Terryn ja Stephenin jatko-osa Pitkälle Maalle. Luin sarjan ensimmäisen osan vähän nikotellen, mutta päätin antaa sarjan toiselle osalle mahdollisuuden.

Pitkä maa, Terry Pratchett ja Stephen Baxter, 2013

Kirjassa perunalla ja laatikolla pääsee muihin maailmoihin. Niin. Mieleeni muistuu pentuajan kaveri, joka joi kesken käynyttä vesikiljua (usein) ja pääsi sillä meidän muiden mielestä melko uskomattomiin sfääreihin.