Novelli, Pastori Nenonen

Tähän väliin laitan tänne viimeisimmän novellin. Paljosta saan kiittää Roald Dahlia, jonka novellin pohjalta tämä tupsahti ilmoille.

Huom. Ei hirmuisen herkille :D

Joten, olkaa hyvä!

Pastori Nenonen

Kuva on lainattu internetin ihmeellisestä maailmasta.. 

Pastori Nenonen katseli autonsa etuikkunan sisäpuolelle piirtyvää karttaa. Se rätisi ja katosi vähän väliä. Gps-singaali näytti täysiä palkkeja, mutta wi-fi dronien lentosäteet eivät riittäneet Viljelyksille. Lopulta signaali katosi kokonaan eikä ikkunanäytöstä ollut mitään apua. Nenonen käänsi rattia ja pysäytti auton tien viereen.

“Perkele!” Pastori humautti nyrkillä nahkapäällysteistä pakettiautonsa rattia.

Hän sytytti savukkeen ja istui hetken hiljaa rauhoittaakseen mieltään. Savu sihisi ja kiertyi hiljalleen hajoavaksi peitoksi auton etuosaan. Nenonen raapi päätään ja käski itseään ajattelemaan. Ei voi olla pelkän teknologian varassa Viljelyksillä liikkuminen. Olihan sitä ennenkin pärjätty ilman droneja ja automaattista suunnistajaa. Jos kartta ei toimi, niin jotainhan sitä kyllä keksitään.

Kartta.

Nenosen ilme kirkastui. Perkele, kartta, mullahan on vanha kartta näiltä alueilta jossain täällä autossa.

Mies penkoi autonsa hanskalokeron, penkkien aluset, istuinten taskut ja lopulta löysikin ryttääntyneen kartan keskikonsolin alimmasta kolosta. Kartta oli vanha, mutta eipä mikään oikein ollut muuttunut viimeisen kuudenkymmenen vuoden aikana Sivistysten ulkopuolella. Viljelysten ihmiset olivat köyhiä, eikä heillä ollut rahaa tai aikaa rakentaa mitään uutta.

Pastori merkkasi karttaan valittujen talojen paikat, paikallisti sitten lokaationsa ja tunsi jonkin verran ylpeyttä itsestään. Hän käyttäisi nyt vanhoja keinoja, teknologia ei ollut eikä tulisi ikinä saamaan jumalan asemaa. Nenonen röyhensi rintaansa ja vinkkasi peilistä virnistäville kasvoille. Sitten hän painoi kaasupoljinta ja jatkoi matkaa.   

Vanhan viitostien  asfaltti kupruili ja siellä täällä tiessä oli monttuja. Nenonen siristi silmiään ja näki risteyksessä harmaantuneen kyltin, jossa luki Sukeva. Tyhjä, vanha bensa-asema seisoi tien vierellä ja sen tummat hirret taistelivat ajan hammasta vastaan. Nenonen kääntyi aseman kohdalta vasemmalle ja suuntasi kohti kylän keskustaa. Hän hiljensi vauhtia ja katseli ympärilleen löytääkseen vanhoja kylttejä viime käynniltä. Hämärästi pastori muisti vanhan rautatiesillan ylityksen jonka jälkeen tultaisiin keskukseen, torille, jossa elintarvikkeet koottiin yhteen ja valmisteltiin lähetystä varten.

Viljelijät kantoivat säkkejä, lihantuottajat taluttivat porsaita ja vetivät kärryjensä perässä kanakoppeja. Mustiin pukeutunut Sisu-joukkojen mies maleksi kaupan ovella ja vahti ettei järjestyshäiriöitä tullut. Toinen mustiin pukeutunut Sisu nosti kätensä ja viittoili pastoria pysähtymään.

“Päivää pastori, näyttäisittekö luvat?” Sisu vilkuili pastorin auton sisään samalla kun Nenonen kaivoi taskustaan pienen muovisen kortin.

“Tässähän tämä, onkin vierähtänyt jokunen vuosi kun näin ylhäällä olen käynyt.”

Sisu otti kortin ja pyyhkäisi sen tiedot näkyviin. Kortti väläytti vihreää ja mies ojensi nyökäten sen takaisin pastorille.

“Rajoilla on ollut parin viime viikon aikana muutamia hälytyksiä. Ei mitään vakavaa, mutta epäilemme Kolttien koittaneen päästä läpi. Pitäkää silmänne ja korvanne auki jos menette viimeisen vyöhykkeen lähelle.”

Pastori hymähti ja virnisti. “Eihän Kolttia ole ollut olemassa yli pariin sataan vuoteen, viimeiset vara-osatkin heistä käytettiin kauan sitten.”

“Koltta tai ei, olkaa kuitenkin varovainen.”

“Kiitos, pidän itsestäni kyllä huolen.” Pastori painoi ikkunan kiinni ja ajoi takaisin tielle.

Vai Kolttia, kunpa heitä vielä olisikin, Pastori huokaisi. Yksikin vanhaa verta ja geeniä kantava Koltta olisi kirkolle ja tieteellä vettäkin arvokkaampi. Tiedon ja elämän avaimet olivat olleet koodattuina heidän sisäänsä. Mutta heidät teurastettiin ennen sen ymmärtämistä. Kuinka typerää ihmisen lyhytnäköinen vallan ja vaurauden tavoittelu olikaan. Pastori tuhahti ja sytytti toisen savukkeen.    

“Haloo, onko ketään kotona?” Pastori koputti puista ovea. Sisältä kuului liikettä ja hymyilevä mies tuli avaamaan oven.

“Ai, hei herra Pastori! Onpa oikein mukava nähdä! Tulkaa toki peremmälle.” Isäntä viittasi pastorin sisään.

“Kiitos, mielelläni ja Jumalan siunausta tälle talolle.”

Miehet astuivat sisään ja Nenonen pisti merkille talon rapistuneen kunnon. Matoissa oli likatahroja, ikkunaverhojen alahelmat repsottivat repeytyneinä ja seinähirsien välistä kävi hento viima. Isäntä itse näytti laihtuneelta, mutta yhä edelleen sitkaalta viittäkymmenettä lähestyvältä tervaskannolta.

“Kultaseni, kaupungista tuli pastori käymään, lapset, tulkaahan sanomaan pastorille päivää.” Mies huudahti ja osoitti pastorille pöydän ääreltä paikkaa.

Kaksi, arviolta kymmenen ja kahdentoista ikävuoden välillä olevaa laihaa lasta, tulivat pastorin eteen joista toinen kumarsi ja toinen niiasi. Sitten he yhteen ääneen toivottivat hyvää päivää ja palasivat takaisin askareihinsa. Nenonen nyökkäsi hyväksyvästi ja vastasi tervehdykseen.

“Reippaat lapset teillä täällä. Jumala on ollut armollinen ja suonut teille kaksi taivaan lahjaa. Ovatko he olleet terveinä?”.

“Kyllä he ovat terveinä olleet ja oikein hyvin ovat koulussakin pärjänneet. Ja niin kuin pastori sanoi, he ovat kyllä taivaan lahja minulle ja meidän perheelle. Ilman heitä ei kaikkia talon töitä millään saataisi tehtyä. Oikein reippaita ja kuuliaisia. Juusosta tulee vielä hyvä tilan jatkaja ja Juliasta toinen talo saa mallikelpoisen emännän vielä joku päivä. Eikö niin rakkaani?” Isäntä hymyili vaimolleen joka toi pitkälle pirtin pöydälle kahviastiat ja asetteli tuoretta ruisleipää ja sämpylää pursuavan korin pastorin eteen.

“Kyllä, kaksoset ovat olleet meille siunaus. Jumalalle kiitos siitä. Ja oikein hyvää päivää pastori. Siitä onkin jo melkein kaksikymmentä vuotta kun viimeksi näimme.”

Pastori ryki kurkuaan ja haistoi herkullisen, mehevän tuoreen leivän tuoksun. Sivistyksessä enää harvoin saattoi kokea näin autenttista ruokailua. Kaikki oli siellä niin kliinistä, turvallista, suojeltua ja pastorin mielestä niin hemmetin tylsää.

“Rouva taitaa olla oikeassa, siitä on jo pitkä aika kun olen näin pohjoisessa käynyt. Mutta ymmärtääkseni virkaveljeni ovat tuoneet näille seuduille herran sanaa sinä aikana. Ainakin toivon niin.”

“Ovathan he, mutta harvoin jäävät kahville tai sopalle. Kovin kiireisiltä ovat vaikuttaneet. Sanokaahan pastori, otatteko mieluummin suolattua kalaa vai savustettua lihaa leivän päälle?” Rouva kysyi ja teki lähtöään takaisin keittiön puolelle.

“Suolattua kalaa kiitos, tehän oikein hemmottelette herran palvelijaa. Kyllä Jumala tänne aivan varmasti siunauksiaan suo. Sen lupaan.”

Isäntä oli sillä välin käynyt pöydän vierellä olevaan kiikkustuoliin ja ladannut piippuunsa tuhdin annoksen saunan takana kasvattamaansa tupakkaa. Tulitikku välähti ja piipusta tuprusi makean väkevää savua pitkin tupaa. Pastori kaivoi povitaskustaan oman savukeaskin ja sytytti teollisesti käärityn, nikotiinista ja tervasta riisutun savukkeensa, ja otti esille laukustaan kaivetun valokuvan. Miehet katselivat hetken hiljaa toisiaan ja sitten pastori nyökkäsi.

“Haluatko nähdä, ei ole pakko, mutta tässä tämä nyt olisi.”

Isäntä keinutti tuoliaan, puhalsi savua piipun vasemmalta puolen, kohotti kulmakarvojaan ennen kuin astui alas ja otti valokuvan pöydältä. Hän katseli sitä hetken, ilmeettömin silmin ja palasi takaisin kiikkuunsa. “Tuoko se on?”

“Kyllä, hän se on. Ei ainakaan tietääksemme ole alkanut tai ole epäillyt menneisyydestään mitään. Olemme sijoittaneet jokaisen heistä eripuolille joukkoja, joten toisten samanlaisten kohtaaminen on liki mahdotonta. Hän on arvostettu sotilas ja pätevä ryhmänsä johtaja. Voitte olla ylpeä hänestä. Siviilisaation joukkojen komentaja kiittää teitä.”

Isäntä tuhahti, mutta hymyili sitten hieman alistuneesti. “Nii´in, eipä meillä oikein ollut vaihtoehtoja silloin, onneksi hän kuitenkin kelpasi kokonaisena. En tiedä miten olisin kestänyt jos olisitte `purkaneet` hänet. Onhan hän kuitenkin omaa lihaani ja vertani. Pastori varmaan ymmärtää.”

Nenonen nyökkäsi.   

Rouva kantoi pöytään kalaa sekä lihaa. Mustan kahvin hän kaatoi pastorille, itselleen ja miehelleen. Rouva vilkaisi nopeasti pöydällä lojuvaa kuvaa ja surun varjo kävi hänen kasvoillaan.

“Anton, hän on siis elossa?” Rouva laski kahvipannun kädestään, istahti pastoria vastapäätä ja otti nyt vuorostaan kuvan käsiinsä.

“Kyllä hän on, oikein elossa ja voi paremmin kuin hyvin. Hänet tunnetaan nyt eri nimellä, Kaarlo Huurin. Kerroin juuri miehellenne miten erinomainen sotilas hänestä on kasvanut.”    

Rouvan silmiin nousi kyyneleet. Hänen vartalonsa vapisi ja hetken ajan pastori olisi halunnut ottaa naisen syliinsä ja lohduttaa häntä. Mutta pian rouva nyyhkäisi syvään ja nosti päänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän katsoi suoraan pastoria silmiin ja sanoi:

“Me pidämme sinusta ja luotamme sinuun. Olen iloinen kuullessani vanhimman poikamme pärjäävän hyvin ja lämmittää sydäntäni saada kuulla hänestä, edes tämän verran. Ja kyllä, tiedän miksi olette tänään tänne tulleet. Odotimme teitä jo kymmenen vuotta sitten, ettekä te silloin saapuneet. Mutta nyt te olette täällä ja kahvin jälkeen voimme mennä yhdessä valitsemaan lähtijän.”

Pastori nyökkäsi tällä kertaa rouvalle. Kahvi maistui tummalta ja täyteläiseltä. Aurinko laski säteensä tupaan paljastaen hämärän piilottaman leijuvan pölyn. Vanha, puinen kaappikello tikitti tasaisen varmasti sekunteja minuuteiksi vaikka sitä katsoessa olisi voinut vannoa ajan pysähtyneen. Nenonen tunsi mielihyvän laskeutuneen häneen. Joskus hän oli pitänyt sitä pyhän hengen merkkinä, mutta pastori tiesi nyt paremmin. Ei mikään pyhä hyväksyisi hänen toimiaan. Kirkko kylläkin. Ja raha.  

Lastenhuoneen sängyllä nukkui kaksi vuoden ikäistä lasta.

Pastori koukisti toisen lapsen polvea, nosti käsivartta ilmaan, paineli selkärangan kohdalta. Hän otti taskustaan pienen mittarin ja käytti sitä molempien korvissa. Sitten hän kääntyi äidin puoleen, teki muutamia muistiinpanoja ja rykäisi.

“Pojasta saadaan mallikelpoinen sotilas, mutta valitettavasti tytön kohdalla emme voi luvata mitään. Mutta voin tarjota molemmista puolentoista hinnan, mikäli olette valmiina luopumaan sekä tytöstä, että pojasta.”

“Ei, missään nimessä ei. Meidän lapsesta ei tule mikään koomassa makaavaa varaosapakkia. Ja poikakin lähtee vain jos lupaat Jumalan kautta, että hän pääsee palvelemaan sotilaana. Lupaatko pastori?” Rouva oli ottanut pastoria hartioista kiinni ja oli taas purskahtamassa itkuun. Isäntä veti vaimonsa kauemmaksi pastorista ja katsahti kysyvästi Nenosta.

“Minä lupaan Jumalamme kautta, että poikanne pääsee palvelemaan Sivistystä eikä hänestä tehdä varaosia.” Pastori teki käsillään ristinmerkin ja hymyili.

Pastori kiitti ulko-ovella tarjoilusta, hyppäsi pakettiautoon ja kaasutti pitkin soratietä pois tilalta. Ajettuaan kilometrin hän koukkasi pienelle metsätielle ja pysäytti auton.

Nenonen astui ulos, otti vauvan etupenkiltä ja meni auton taakse. Takaovet aukaistuaan hän väkisinkin nyrpisti nenäänsä ja pidätteli oksennustaan. Lemu oli kuvottava. Ehkä hänen täytyisi pestä tilat useammin. Vanhaa verta, nahanpaloja, kuivuneita kudoksia ja pieniä matoja. Mutta nyt ei ollut aikaa, piikki lapsen suoneen ja varaosat laatikoihin.  

Vauvan rinta ei kohoillut, pulssia ei tuntunut. Pupillit eivät reagoineet valoon. Hyvä. Pastori käynnisti pienen akkuun kytketyn pistoolimaisen kojeen ja leikkasi nopean varmasti sillä viillon rintakehästä haaroihin. Tämä oli se helpoin osa. Sitten levitettiin viilto, laitettiin pidikkeet paikoilleen ja aloitettiin alemmista elimestä edeten viimeiseksi aivoihin. Leikatut varaosat hän laittoi kovamuovisiin laatikoihin, liitti niihin elossapitojärjestelmät ja sääti lämpötilat kohdilleen. Koko prosessiin kului kymmenen minuuttia.

Pastori laskeskeli saavansa noin kaksikymmentätuhatta uutta markkaa elimistä joista hän oli maksanut kaksi tuhatta ruokaan osoitettua krediittiä. Milloinkahan Viljelyksillä asuville ihmiselle oikein selviäisi, ettei heidän lapsistaan ole viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen kasvatettu sotilaita? Pastori tunsi nopean puistatuksen mahassaan. Oli väärin valehdella, mutta kaikki se tehtiin suuremman hyvän puolesta. Ja kyllähän näistä lapsista oikeastaan tulikin sotilaita, tai ainakin heidän sisuskaluistaan.  

Päivän viimeiselle tilalle vievä tie oli pitkä, se puhkoi ikivanhaa metsää jonka suuret ja tuuheat kuuset seisoivat jykevinä kuin vartiossa. Ihme miten paljon luontoa täällä pohjoisen Viljelyksissä oli vielä jäljellä, pastori ajatteli. Vehreyttä, puhdasta ilmaa ja sadetta.

Perhana! Pastori manasi mielessään. Nytkö sen sateen piti alkaa? Taivaan yli vyöryi tummia pilviä ja hiukan kauempana välähti salama. Muutamia pisaria tipahteli etuikkunaan. Nenonen käynnisti pyyhkimet.

Lopulta mutkitteleva tie nousi pienen harjanteen päälle. Pastori pysäytti auton ja astui ulos. Alhaalla tien päässä oli maatila. Pastori katsoi taivaalle ja laskeskeli mielessään, ettei kirkon vanha auto pääsisi märkää ja savista mäkeä ylös jos vettä alkaisi kunnolla satamaan. Hän päätti ottaa varjonsa ja salkkunsa mukaan ja kävellä tilalle.   

Pihapiiri oli suoraan kuin jostain vanhasta holovideosta. Tie toi kulkijan kolmen rakennuksen keskelle, joista suoraan edessä oleva vaikutti ainoalta asuttavaksi kelpaavalta. Kaksi muuta, oikealla ja vasemmalla olevaa rakennusta, olivat romahtamaisillaan. Keskellä oli kivistä muurattu kaivo ja lasten vanha leikkikeinu vinkui ruosteensävyisenä päärakennuksen vasemmalla puolen.  

Nenonen huohotti raskaasti. Hiki puhkoi pisarat otsalle ja mies piti rinnastaan kiinni. Ehkä hänenkin olisi hyvä jossain vaiheessa käydä vaihdattamassa pari uutta osaa sisälleen. Vähäinen liikunta ja lähes sadan vuoden ikä alkoivat painamaan.

Päärakennuksen ovi aukeni. Pastori pysähtyi kaivon kohdalle. Oven reunalle ilmestyi ensiksi pienet sormet, sitten pikimustat ja sekaiset hiukset ja lopulta lapsen pää.

“Hei, kukas sinä olet?” Nenonen huikkasi ja hymyili. Talon sisältä ei kuulunut ääniä, eikä pastori nähnyt ikkunoiden takana liikettä.

“Ovatko vanhempasi kotona? Minulla olisi heille asiaa?”

Lapsi nyökkäsi hitaasti ja astui oven takaa puisille rapuille. Nenonen laski salkkunsa ja varjonsa maahan ja kumartui itse kyykkyyn.

“Osaatko puhua? Ei minua tarvitse pelätä, olen Jumalan asialla.”

Lapsi astui rapuilta alas. Keltaisen mekon kukkakuvioiden seassa oli likatahroja. Kenkiä hänellä ei ollut ja paljaita jalkoja peitti tumma likakerros. Lapsi katsoi suoraan pastoria silmiin ja tuli askeleen lähemmäksi. Ovi narahti hiljaa saranoillaan.

“Mikä sinun nimesi on?” Nenonen kysyi ja nielaisi. Hän tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn eikä mahtanut mitään mahassa syntyvälle levottomuuden tunteelle.

Lapsi tuli askeleen lähemmäksi. Nyt pastori erotti pikimustien hiusten takaa silmät, joista toinen oli vihreä ja toinen sininen. Nenosen sieraimet laajenivat ja hän veti nopeasti henkeä. Lapsi otti pari nopeaa askelta ja oli vain kahden kädenmitan päässä pastorista.

“Hei, kuules. Pysähdy siihen.” Pastori nousi ylös ja otti itse askeleen taakse.

“Metja!!!” Ulkorapuille juossut nainen huusi. “Metja, takaisin sieltä! Sinulla ei ollut lupaa lähteä ulos!” Nainen kiirehti lapsen luo ja otti hänet syliinsä. Sitten hän huomasi pastorin ja katsahti taivaalle. “Tule sisään, kohta alkaa satamaan ja kunnolla.”

Pastori nielaisi ja nyökkäsi. Hän otti salkkunsa, varjonsa ja seurasi naista sisään.

“Olen kovasti pahoillani Pastori. Tällä perhanan villillä on ollut kovaa kuumetta jo viikon. Ei se puhu, ei se syö ja unissaan se hourii kuumenäkyjä.” Nainen osoitti Pastorille penkin paikan. Sitten hän laski lapsen sylistään ja kumartui sen kasvojen tasalle.

“Sinä et saa nousta sängystä, sinä olet pahasti sairas ja sinun pitää levätä. Mene nyt takaisin sängyllesi niin Iida tuo sinulle lääkkeen.” Lapsi nyökkäsi ja kääntyi pois.

Nainen huokaisi, “Minä en ymmärrä tuota lasta. Mikä sitä oikein vaivaa?”

Pastori hieroi leukaansa ja rykäisi. “Onko teidän muilla lapsilla ollut sairauksia?”

“Ei, ei ole..” Nainen sanoi ja laski äkkiä katseensä. “Mutta minun miehellä oli, Matti kuoli pari viikkoa sitten eikä kukaan tiennyt mikä hänellä oli..” Nainen nyyhkäisi. “Enkä minä tiedä miten me voidaan selvitä tulevasta talvesta nyt kun Mattia ei enää ole. Minä en tiedä miten me jaksetaan, kun kaksosetkin ovat vasta alle vuoden…”

Pastori nousi tuolilta ja tuli naisen viereen. “Älkäähän nyt, minä olen tullut tänne Jumalan johdattamana ja luulen ja haluan voivani teitä auttaa. Älkäähän nyt.” Nenonen hymyili lohdullisesti ja mietti oliko hänelle oikeasti käynyt näin hyvä onni. Vai oliko Jumala oikeasti johdattanut hänet tänne armostaan? Nyt piti pelata tarkkaan.  

Ida kattoi pöytää ja mulkoili vähän väliä pastoria kulmiensa alta. Pieni maatiaiskissa lipitti uunin vieressä maitoa ja keittiöstä kuului veden kiehuminen.

“Tuota, tiedätte varmaan millä asialla minä täällä olen tänään?” Pastori kysyi naiselta joka istui häntä vastapäätä. “Teidän sukunimennehän on Nieminen, eikö?”

Nainen nyökkäsi ja pyyhkäisi valkealla liinalla kyyneleen poskelta. “Kyllä, Nieminen on nimi, mutta kutsukaa minua Suviksi. Ja kyllä minä tiedän miksi te täällä olette. Puhuimme siitä paljon Matin kanssa, mutta emme päässeet sopuun, kumpi kaksosista lähtisi teidän mukaan.”

Iida toi höyryvät kupit kahvia pöytään ja asetteli tuoretta pullaa viereen.

“Niin, Sivistys vaatii aina yhden kaksosista palvelukseen. Mutta nyt näkisin sen olevan hiukan liian julmaa teitä kohtaan. Vai mitä olette mieltä Iida?” Pastori nosti katseensa ja Iida tuijotti tummin silmin takaisin.

“Julmaa se ainakin olisi, sen minä tiedän.” Iida töksäytti ja kääntyi kannoiltaan takaisin keittiöön.

“Tunnetteko te toisenne?” Suvi katsoi pastoria ja sitten Iidan perään keittiöön.

Pastori rykäisi ja asetteli kaulustaan paremmin. “Niinkin kai voidaan sanoa, siitä on jo kuitenkin useampi vuosikymmen aikaa.”

Suvin silmät näyttivät kysyviltä, mutta pastori jatkoi, “Niin siis palatakseni tähän aiheeseen, jos sallit. Ymmärtääkseni Metja ei ole teidän lapsi? Ainakaan missään ei ole ollut tietoja hänestä.”

“Ei, Metja löydettiin muutama vuosi sitten kun hän hoiperteli meidän pihalle. Siihen hän vain ilmestyi, eikä minulla ollut sydäntä jättää lasta heitteille. Kyselin myös kylältä tietääkö kukaan hänestä mitään, mutta kaikki vaan pyörittelivät päätään. Päätin sitten ottaa hänet meille, apukäsiksi tilan töihin.”

Pastori otti kahvikupin käteensä ja maistoi mustaa nestettä. Kahvi oli tuoretta, maan omaan veteen keitettyä ja sen maku levisi pastorin suonia pitkin koko kehoon. Hän oli nyt niin lähellä, muutaman hetken päässä. Kihelmöivä tunne surisi aivoissa, kämmenet hikoilivat, mutta Nenonen pysyi ulkoisesti tyynenä.

“Minulla olisi teille ehdotus. Toisen kaksosen sijaan voisin ottaa Metjan mukaan. Pienempää korvausta vastaan tietenkin. Sanotaanko vaikka viidestä sadasta krediitistä?”

“Ei käy!” Iida huudahti keittiöstä ja marssi tupaan kädet tukevilla lanteilla. “Minä tiedän, että sinä haudot jotain. Joku metku sinulla on mielessä. Et muuten olisi valmis mitään poikkeavaa sopimaan.”

“Älähän nyt Iida, siitä on jo pitkä aika kun viimeksi nähtiin. Asiat voivat muuttua ajan myötä.”

“Niin voi, mutta sinä et. Tuhatviisisataa krediittiä ja lääkevarasto autostasi. Minä tiedän, että sinulla on puolen vuoden tarpeet aina mukanasi.”

Nenonen ryki ja köhi. Hyvä on, hän mietti. Se olisi kuitenkin pieni hinta tuosta lapsesta. Koltasta. “Hyvä on, saatte tuhat krediittiä ja lääkkeet. Mutta se on viimeinen tarjous. Enkä minä haluaisi käyttää Sisuja täällä kaksosten takia.”

Suvi katsoi silmät levällään Nenosta ja Iidaa. Hän ei edes välittänyt Metjasta, joten hänelle tarjous kävisi paremmin kuin hyvin. Villihän oli vielä mitä luultavimmin kuolemassa.

“Hei hei hei, saanko minäkin sanoa jotain?” Suvi huudahti ja jatkoi, “Minulle käy tuo tarjous, mutta haluaisin kyllä tietää mitä sinä Metjasta itse oikein koostut?”

“Tuota, öhömm..” Pastori aloitti mutta Iida kerkesi väliin, “Pastori viiltää Metjan auki ja myy sen elimet parhaiten tarjoavalle. Eikö niin?”

Pastori punehtui ja oli hetken ihan hiljaa. Iida tiesi systeemin, hän ei siis voinut kieltää sitä. Mutta hänen ei tarvitsisi silti kaikkea paljastaa. Edes Iida ei tiennyt mitä elävä Koltta olisi kirkolle ja instituutiolle, kuinka korvaamattoman arvokas lähde tuo tyttö oikeasti on. Jos se vain säilyisi elävänä perille. “Totta, Iida on oikeassa. Tuolla tytöllä ei ole paljoa aikaa, mutta hänen elimensä ovat mitä luultavimmin kunnossa ja vaikka kuume olisikin tehnyt tuhoa, meillä on keinomme saada yksittäisiä kudoksia korjattua. Tytöstä olisi suuri apu Sivistyksen joukoille.”

Suvi oli tyrmistynyt, hänellä ei ollut aavistustakaan, että Sivistys sallisi jotain noin kauheaa. Pastori näki Suvin ilmeen. “Hyvä on, saatte Idan pyytämän hinnan ja olemme kaikki tyytyväisiä.”

“Sovittu.” Ida ojensi pastorille kätensä ja he kättelivät kaupan merkiksi.

“Minäpä lähden hakemaan auton. Sade taisikin kiertää, joten vanha ratsu pääsee mäenkin vielä takaisin ylös. Suokaa hetkinen anteeksi, palaan aivan pian.” Pastori nousi pöydästä ja kiirehti kohti autoa. Hän ei uskonut vieläkään miten huikea onni häntä oli kohdannut. Koltta, ilmielävä Koltta olisi kohta hänellä. Jotenkin vain täytyisi saada tyttö salakuljetettua Sisujen ohi ja Sivistyksen tarkastupisteen ohi.. Ehkä hän voisi pyytää eräältä virkamieheltä palveluksen takaisin. Kyllä se tyttö jotenkin Kirkolle saadaan, pääasia, että se vaan säilyy hengissä perille saakka.

“Mitä, siis nekö laittaa eläviä ihmisiä paloiksi Sivistyksessä?” Suvi kysyi Iidalta.

“Eivät kaikki. Vain kirkko ja instituutio. Silloin kun vielä olin Sisuilla, niin tutustuin Nenoseen ja me itse asiassa tehtiin hetken aikaa bisnestä. Mutta kun lopulta ymmärsin, mistä oikein on kysymys, niin jätin Sivistyksen hommat pois. Enkä enää voinut jäädä sinne, olin nähnyt paljon, tiesin liikaa. Näköjään homma jatkuu edelleen.”

Suvi nousi äkkiä pöydästä. “Metje!!” Hän huusi.

Iida käänty katsomaan ja ymmärsi mistä on kyse. Tyttö oli kuullut keskustelun ja oli lähdössä pakoon.

“Ei helvetti, tyttö täytyy saada kiinni!” Iida karjaisi.

Metja juoksi talon toiseen päähän. Kaksosten huoneessa olisi ikkuna. Jalat tuntuivat raskailta, päässä humisi ja kuume kohisi aivoissa. Hänen oli päästävä pakoon. Ulos, metsään, kotiin!

Ikkuna helähti rikki.

“Se on ulkona!” Suvi kiljaisi.

Iida juoksi keittiöön, nappasi pienen veitsen käteensä ja hyppäsi avonaisesta ikkunasta ulos. Metja oli parinkymmenen metrin päässä. Iida kiristi tahtia.  

Hengittäminen oli vaikeaa. Rintaan pisti, keuhkoissa poltti. Metja pakotti itsensä eteenpäin. Koti, koti oli jossain muualla. Se ei ollut täällä. Mistä hän oli tullut? Sitten poski osui johonkin kovaan. Viileään ja karheaan. Suussa rutisi. Hiekkaa. Rautainen maku nousi kielelle. Lämmintä. Metja ei tuntenut jalkojaan. Jotain punaista valui suusta ulos ja imeytyi posken vierelle maahan.

“Olen pahoillani lapsi. Olen pahoillani.” Iida otti veitsen pois Metjan selästä, nosti tytön päätä hiuksista ja nykäisi ihon auki.

“Älä tule tänne Suvi, et halua nähdä tätä!” Iida huudahti Suville joka oli tulossa heitä kohti. “Kuume on ollut liian kova, minun täytyy aukaista vatsa ja rinta. Sisäelimet eivät kestä enää, eikä tytöstä ole sitten hyötyä Pastorille. Emmekä me halua luopua kaksosista.”

Suvi pysähtyi, nielaisi ja kääntyi takaisin sisään.

Iida käänsi ruumiin selälleen, henkäisi syvään ja upotti veitsen tytön alavatsaan.