Kirja tuntuu kädessä kevyeltä. Sellaiselta ohuelta, helposti luettavalta ja kuitenkin sen kansien alta huokuu fiilistä jostain täydemmästä. Hipistelen ja tuoksuttelen kirjaa. Vien sen ulos ja vasta illalla luen sen. Kerralla.
Kirjasta:
Koulukiusaamista, alkoholia, psykoosia, paniikkihäiriöitä, bändejä, keikkoja, keskenmenoja, eroja, muuttoja, masennusta ja toipumista. Tuossa on ne avainsanat kirjasta, jonka luin yhdeltä istumalta ja jonka tekstiin pystyin joiltain osin itsekin samaistumaan. Mutta laskettuani Värityskirjan käsistäni, en voinut olla pohtimatta, että onko paskalla elämällä tarkoitus hioa timantteja keskuuteemme?
"Siinä me istumme, koulu ja minä, selkämykset vastakkain, kaksi kivettynyttä, kasvonsa kääntänyttä ja mykäksi muuttunutta. Kivi kestää iskut, se ei hievahda saastasta. Mutta minussa oli vielä kivettyneen kuoreni sisällä jotain tuhottavaa jäljellä, ja sen Julmin kaivoi esille."
Annala käy kirjassaan läpi lapsuuden ja nuoruuden ajat, joita leimaa ankara koulukiusaaminen ja jonka vastapainona toimii musiikin herättämä, vahventuva itsetunto. Jossain kohtaa, tarpeeksi monta kertaa maahan iskettynä, nuori poika päättää, ettei hänen ylitse enää marssita.
"Saan ajettua Juten nurkkaan. Typerä ilme on hävinnyt hänen kasvoiltaan ja tilalla on kauhu."
Parikymppisenä Annala löytää alkoholin, nainen repii sydämestä palan ja viinan turruttava tunne on siunaus. Tiettyyn pisteeseen asti. Kuninkaitten juomalla voitelu saa miehen käyttäytymään holtittomasti ja päätös pitää tehdä, pian.
"Pelko siitä, että jospa humalainen minäni onkin onkin todellinen minäni, se minuus, jota pohjimmiltani edustan ja jonka vain vaivalla pystyn pitämään aisoissa. Minun on lopetettava juominen ja todistettava itselleni, että olen elämäni arvoinen."
Mutta ei kirja ole pelkkää synkistelyä. Rivien ja lukujen välistä paistaa Annalan tahtotila onnelliseen elämään, sellaiseen missä ei tarvitse pelätä mielen särkymistä. Halua hyvänä ihmisenä olemiseen.
"Sinä olet hyvä ihminen!
En ole koskaan ajatellut asiaa niin. Olen miettinyt mitä elämällä on minulle tarjottavana, mitä maailmankaikkeus minun haluaisi olevan ja mihin minun pitäisi pyrkiä, mutten ole koskaan oivaltanut sen olevan niin yksinkertaista. Olla hyvä ihminen. Se ei vaadi suurempia ponnisteluja kuin pari juoksuaskelta tuulen nappaaman lippiksen perään."
Annala nivoo kirjan viimeisellä kolmannekselle elämänsä aikuisvaiheen bändinsä Mokoman, ja nykyisen perheen ympärille. Ne ovat hänelle tärkeitä, ne kertovat myös lukijalle miten vittumaisista ja sielua repivistä kokemuksista voidaan myös rakentaa jotain todella vahvaa. Jotain, mistä kuka tahansa voi olla ylpeä. Nainen ja lapset, bändi ja sen jätkät, luonto ja itsekseen oleminen. Sisäisten demonien kukistaminen.
"Minulle on muodostumassa uusi unelma. Unelma siitä että olisin terve. Ettei aina muutaman vuoden välein tarvitsisi sairastua masennukseen. Unelma siitä, että oppisin hallitsemaan mieltäni ja oppisin tunnistamaan niitä keinoja, jolla masennuksen voisi välttää."
Elämä on hyvä.
Fiiliksiä:
Melko vahvasti upposin kirjaa lukiessa Mokoman biiseihin ja koitin yhdistellä niitä Annalan oman elämän kokemuksiin. Sain niistä kudottua päässäni jonkinlaisen sötöksen, biisit aukenivat paremmin ja nyt lähti bändin koko tuotanto uudestaan kuunteluun, alusta tähän päivään saakka.
Mulle Mokoman biisit ovat useammin kuin kerran tuoneet sen voiman ja tahdon millä pusertaa eteenpäin. Sieltä sointujen ja sanoitusten kautta on kolvattu pirstaleista sydäntä kasaan (Poltetun maan taktiikka, Tästä on hyvä jatkaa, Huomenhaamu, Marras) on revitty paniikkihäiriöisen masennuksen usvasta uskallus nousta sängystä (Vapaa, Uni tulla saa, Tästä on hyvä jatkaa, Lujaa tekoa) ja juoksulenkeillä on valettu sisua viimeisiin metreihin (Lujaa tekoa, Rautaa rinnoista, Hei hei heinäkuu).
Honkkarin lentokentällä tirautin vuonna 2011 pienen itkun kun kuuntelin akustisen version Sydänjuurista. Olin palaamassa kotiin, vajaan vuoden reppureissaamisen jälkeen. Väsytti niin perhanasti, kevyttä paniikkihäiriötä mielessä ja mun jatkolennon kerrottiin viivästyvän ainakin kahdeksalla tunnilla. Vaatteet haisi hieltä, röhnäiseltä reissulta ja ikävältä. Etsin paikan missä sain kännykän laturiin, toivoin sydämeni pohjasta lentokentän wifin kerrankin toimivan kunnolla ja laitoin sävelet korville:
Sain äidiltä rakkauden
Sain isältä maan
Pakahduttavan kaipauksen
Mieleen painamaan
Tahdon ylleni pilvet
Tahdon alleni vakaan maan
Tahdon rintaani juuret
Tahdon mieleni vapauttaa
Tahdon pohjoisen taivaanTahdon alleni graniitinTahdon rintaani juuretTahdon vapauttaa mieleniVapauttaa mieleni!
Pääsin kotiin.
----
Mulle tämä kirja oli matka niin Annalan elämään kuin omaankin. Kaikkeen siihen mihin tuon kaverin sanoitukset ovat omassa elämässä osuneet. En osaa eritellä kirjaa muista Mokoman tuotoksista. Yhtä vahvasti se iski, yhtä paljon se sai hetket pysähtymään, kuuntelemaan musiikkia. Värityskirja väritti kappaleet uusiksi, lisäsi sävyt niille tuhansille kuuntelukerroille ja pyyhki pölyt unohdettujen muistojen pinnoilta.
Suosittelenko?
Kyllä. Vahva suositus ihan kaikille. Kirjasta saa himpun verran enemmän irti jos Annalan sanoitukset ovat entuudestaan tuttuja, mutta se ei mikään pakko ole. Suosittelen myös koulukiusatuille, omat ala-aste aikaiset arvet meinasivat lukiessa kutittaa, mutta jos olisin tämän voinut silloin lukea, kokemani olisi ollut paljon helpompaa.
Suosittelen myös niille ihmishirviöille, jotka tarvitsevat jostain syystä toisten pelkoa polttoaineekseen. Teille, jotka olette tehneet toisen ihmisen elämästä helvettiä vain pönkittääksenne omaa huonoa itsetuntoanne.
Ja lopuksi protip kiusaajille: Upotkaa suohon. Tai oppikaa pyytämään itsellenne ajoissa apua.
Kiitos, Marko Annala.
Lukema 10/10
Kirjailija: Marko Annala
Teos: Väritryskirja, esikoisteos
Kustantamo: Like
Sivut: 202
Julkaisuvuosi: 2017.
A-kappale: KylläSivut: 202
Julkaisuvuosi: 2017.
