Ronja Ryövärintytär. Kuopion kaupunginteatteri

HUITUN TUUTTIIN!!! Sinne pitää kaikkien paskahousujen mennä. Eritoten Borkan klaanin ryöväreiden ja luulisin sinne joutavan myös syöjätärten ja menniäistenkin. Mutta ei kakkiaisten.  

Mun ensimmäinen ensi-ilta teatterissa! Laitoin vähän parempaa päälle, suihkautin suihkun jälkeen tuoksua ja siistin vähän partaa. Astelin teatterin sisään ja olin joutua pienen viuhahtelijan kampatuksi. Hitto, teatteri täynnä lapsia :D Ihan hemmetin siistiä! Tunsin kuuluvani joukkoon.

Heti esityksen alussa katsoja vedetään synkkään ja dramaattiseen alkunäytökseen missä Ronja syntyy myrskyisenä yönä. Ukkonen paukkuu, sudet ulvovat linnan muurien päällä ja kylmät väreet kimpoilevat väkisin selkää pitkin. Ihan pienempiä katsojia saattoi tässä vaiheessa pelottaa. Mutta äkkiä homma lähti käyntiin ja hermostuneita tirskahduksia kuului sieltä täältä.


Näytelmästä:

Juoni eteni suurimman osan aikaa jouhevasti ja näyttelijät näyttelivät ammattinsa mukaisesti. Mutta
oli siellä muutamia hetkiä kun en ihan pysynyt kärryillä. Jotkut kohtaukset loppuivat kuin seinään ja sitten hypättiin ihan toiseen tapahtumaan. Ei se sinänsä haitannut kirjan ollessa tuttu, mutta jätti hivenen yllättyneen fiiliksen.

Anna Kuusamo oli Ronjan rooliin enemmän kuin passeli, siro ja omapäinen tyttö. Vaikka omissa lapsuuden ajan mielikuvissa Ronjalla olikin ruskeanpunaiset ja takkuiset hiukset. Birk (Eino Heiskanen) sai vanhan mustasukkaisuuden möykyn heräämään  sisällä. Ei Ronjalla saa olla veljeä tai poikaystävää, Ronja odottaa minua metsässä ja me asutaan karhuluolassa koko kesä. Minä ja Ronja, Birka ei kuulu siihen kuvioon millään muotoa!!

Matiaksen (Ilkka Pentti) rosvojoukko oli monen kirjava ja ehkä omaan makuun osa hahmoista hieman ylinäytelty. Borkan ryöstelyjengi oli hillitympää sakkia ja itse Borka katu-uskottavampi kuin Matias. Mulla on kyllä pieni epäilys, että Borkalla on jokun superjuoni takana, eikä lopun kaksintaistelun häviö ollut mikään vahinko. Perhana, Borka taitaa olla sellainen laskelmoiva paskahousu...

Mulle näytelmästä nousi esiin kaksi ehdotonta suosikkia, Kakkiaiset ja Menniäiset! Ai että! Kakkiaiset piereskeli ja Menniäiset olivat vaan niin cool! Mä haluan niitä molempia mun tuleviin häihin syksyllä!!


Fiilikset:

Viihdyin, hymyilin ja suruilin. Näytös herätti tunteita, nostatti pintaan niitä lapsuuden monivivahteisia ja vahvoja fiiliksiä (jotka ovat iän karttumisen myötä jonnekin hävinneet, haluan ne takaisin!!!!) ja piti penkissä alusta loppuun saakka. Ja minä niin kovasti odoton sitä keväthuutoa tämän kylmän ja lumisen talven jälkeen!

Jos mulla ois skidejä, niin olisin ehdottomasti vienyt heidät katsomaan Ronjaa ja antanut luvan pieneen sokerikänään. Kotona oisin voinu pelotella heidät Menniäisillä ja Syöjättärillä unten maille ja mennä sitten pelaamaan pleikkaa (riippun siitä oisko vaimo hereillä tai kotona. Kertokaas, mennäänkö lasten teatteriesityksiin koko perheen voimalla vai onko siinä tsänssi jomman kumman vapaailtaan?)

Ei mutta, hyvä tämä oli!!!

Kirjablogaajien yhteistyö Kuopion kaupunginteatterin kanssa.

Suomen hevonen. Kuopion kaupunginteatteri

Kävimme avecin (naisen joka hengailee samojen seinien sisällä missä miekin) kanssa katsomassa Kuopion kaupunginteatterilla Suomen Hevosen. Ensi-ilta näytelmälle oli jo aikaa sitten tullut ja mennyt alkuvuodesta, mutta silti perjantain päivänäytökseen riitti mukavasti porukkaa. 

Penkeille istumaan, lörpöttimet kiinni ja katse eteen. Salin valot himmenevät ja samalla muukin yleisö hiljenee. Esirippu nostetaan ylös ja lavalla käpöttää kaksi miestä. Vanhempi ja nuorempi. He puhuvat jostain hevoskaupoista ja moottoripyörän ostosta. Nuorempi, Eino Heiskasen esittämä pitkätukkainen heavyenkeli Kai, koittaa saada isänsä, Jarmo Perälän näyttelemän muhkevatsaisen Lassin, suostumaan puhumaan ex-anoppinsa vanhan hevosen myytäväksi ja samalla muutaman muun tutun kaakin. Sisialainen mafia ostaisi hevoset yhdeksällätuhannella eurolla ja rahat tulisivat käteen heti. 

Suunnitelma laitetaan käytäntöön ja siitä lähtekin pyörimään tarinan ranka, jonka ympärille tavalla tai toisella kiedotaan pienessä kylässä asuvan uusperheen arki ja hevoskauppojen tuomien ongelmien ratkaisumallit. Tapahtumapaikkoja on kaksi; Tupa ja piha. Simppelin siistiä. 

Ensimmäiset viisitoista minuuttia meni ihmetellessä mitä ihmettä lavalla tapahtuu, keitä nuo ihmiset oikein ovat, miten heidät suhteet toisiinsa toimivat ja mikä funktio lavan vasemmalla puolella olevalla ulkohuussilla oikein on?

Ulkohuussin unohtuessa näytelmä painoi hahmojensa kautta minut penkkiin ja nypsäytteli välillä korvannipukoita ja kutitteli suupieliä ylöspäin.

Tarinasta kehkeytyikin mielenkiintoinen kuvaus hahmojen mielenmaailmoista keskinäisten suhteittensa ja aikakauden valoissa. Juonesta en kerro enempää, mun mielenkiinnon varasti hahmot. 

Mervi, Lassi ja Aili. 

Hahmoista: 

Ailin äite (Katri-Maria Peltola)  oli sellainen elämänsä syksyä elävä, pieni ja pippurisen itseironinen huulilörppä. Elo ei ole nautittavaksi, vaan elettäväksi. Parhaimmat repliikit kuuluivat ehdottomasti Ailin äitelle. Jäin vähän harmittelemaan, etten saanut mihinkään muistiin parhaimpia letkautuksia. En myönnä, mutta jos olisin joskus mummo, olisin tuollainen.

Ailista (Seija Pikänen) huokui suomalaisen vahvan lempeä hyväksyntä elämää ja sen tuomia haasteita kohtaan. Jos kerta asuu äitinsä ja ex-miehensä kanssa (jonka nykyinen nainen ramppaa talossa), eikä ole pahasti katkeroitunut, niin jotain katajaisen sisukasta rinnassa täytyy sykkiä. Mutta niistä saunakorttikuvista olisi voinut Ailille aueta todella mielenkiintoinen ura, sen näytelmän haluaisin myös nähdä. 

Aluksi mietin, että mikä perhana Lina Patrikaisen hahmoa, Merviä, Lassin nykyistä naista, oikein vaivaa? Ärsyttävä hihhuli, jota kohtaan aloin kuitenkin myöhemmin tuntemaan empatian sekaista arvostusta. Saatoin myös hetken miettiä, että Mervi olisi myös voinut toimia omana aikanaan saunakorttikuvissa. Ihanan hermoheikko huitale :) 

Jaana (Anna Kuusama), Lassin ja Ailin tytär, ja hänen hyvä ystävänsä, Kirsikaija (Johanna Kuuva), olivat aivan kelpo kaksikko esimurrosikäisiä likkoja. Ehkä hiukan kovaa ja korkealta meni välillä tyttöjen hommat, mutta eikös se siinä iässä tainnu niin ollakin? Tytöistä löytyi myös se lapsekkaan aikuisempikin puoli, joka tasasi pienen hämmennyksen viihdyttäväksi.   

Kai, mörrimöykky heavyenkeli, oli omassa stereotyyppisessä latteudessaan yksi suosikkejani. Suosittelisin hahmolle hymy/kukkaisterapiaa tai raha-asioiden kuntoon saattamista. Silloin siitä mopostakin voisi nautiskella vapaammin. Samaistuin jääkaapilla käyntiin ja nakkipaketin tuhoamiseen. Respect!

Lassi, omat vastuu-alueensa töhöillyt mies, jonka karisma oli vielä tavalla tai toisella purrut nuorempaan naiseen, Merviin. Tai Lassi oli nähnyt eronsa jälkeen Mervin ujon luonteen ja huomannut tilaisuutensa tulleen, mene ja tiedä.
Luulen kuitenkin, että jos Ailin saunakortit olisivat lähteneet kunnolla lentoon, ei Lassi olisi vaimonsa lämpöisestä kyljestä mihinkään lähtenyt. Siellä olisivat nyt maailmalla, ökyveneiden kansilla siemailemassa samppanjaa tai vihermehuja, laittaisivat kokin välillä keittämään perunoita pahimpaan koti-ikävään ja käskisivät nuorta Juliota (perämiestä) levittämään Ailin äiten selkään aurinkorasvaa.

Ailin Äite ja tyttären tytär, Jaana 13v.

Johtopäätös:

Koko soppa oli Ailin syytä. Saunakorttikuvissa olisi ollut kaikkien turvattu ja hyvä tulevaisuus. 


Arvio:

Näytelmä oli siis vallan kelpo ja viihdyttävä. Suosittelen lämpimästi :)

-----------

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.



  

Annie mestariampuja, Kuopion kaupunginteatteri

Onnistuuko miehen metsästäminen luodikolla?

Lukucorneri vietti rutiineistaan poikkeavan lauantaipäivän ja marssi katsomaan Kuopion kaupunginteatteriin musikaalia Annie mestariampuja.

Hetkinen, siis musikaalia?!? Ja herra kärvistelee jo kotona jos joutuu katsomaan leffan missä lauletaan. Myönnän, en ole oikein ikinä päässyt siitä ideasta kiinni, että miksi pitää laulaa jos asiat selviävät puhumallakin? Niin ja enhän minäkään mene työpaikallani asiakkaalle laulamaan ruokalistaa. Tai vihellä laskua. Tai räppää kertoakseni vessan sijaintia.

Mutta otin siis härkää sarvista, pukeuduin kauluspaitaan ja lampsin naisen saattelemana teatterille. Minua ehkä hiukan jopa jännitti. Sisälle päästyäni koitin parhaani mukaan vääntää aivoistani ennakkoasennevolyyminappulaa minimiin ja helpotuksekseni huomasin farkkujen ja kauluspaidan olevan ihan riittävän siistit asusteet päivänäytökseen. Eikä kukaan ainakaan vielä laulanut.

Rentouduin ja odottelin esityksen alkua. Tein myös muutamia havaintoja:

Havainto 1. Ihmiset jonottavat täälläkin heti kun mahdollista. Ensi-ilta ei ole ainut täysi ilta

Siitä ei näköjään päästä mihinkään. Oltiin missä vaan. Jonottaminen on se juttu.

Päästyäni saliin viimeisten joukossa yllätyin miten täynnä paikat olivat. Vapaita penkkejä taisi olla ehkä muutama, mutta muuten näytös oli täynnä, eikä ollut edes mikään ensi-ilta. Näytelmää on pyöritetty teatterissa viime vuoden syyskuusta saakka. Aika hienoa. En ole nimittäin kertaakaan ollut leffateatterissa katsomassa mitään näytöstä täydessä salissa ensi-illan jälkeen.

Havainto 2. Esitys alkaa silloin kun kello on pykälässä

Jotenkin hämmennyin suuresti kun järjestyksenvalvojat sulkivat salin ovet ja teatterin valaistus pimennettiin. Sillä melkein heti nousi esirippu ja show pärähti käyntiin! Herranen aika, eikä yhtään mainoksia! Sitä on jotenkin niin tottunut joka puolelta tuputettuun mainontaan, että ensimmäiset viisi minuuttia meni koittaessa ymmärtää katsovansa jo oikeaa esitystä.

Notkeat intiaanit ja kivasti pukeutuneet "seuraneidit" imaisivat minut kuitenkin heti alusta mukaan ja pettymys mainosten uupumisesta häipyi äkkiä mielestä.

Havainto 3. Kuvanlaatu oli erinomainen ja jaloille riitti tilaa

Siis se kaarevaultrasyperH3D-kuva on mahtava!! Ihan kuin olisi melkein itse mukana menossa. Kuva ei pätkinyt, ei tarvinnut kömpelöitä 3-D laseja ja kuvanlaatu/kirkkaus ei kärsinyt vaikka katsoinkin esitystä hiukan reunalta. Onkohan noita näyttöjä myynnissä Gigantissa? Huomionarvoista oli myös hyvät tilat jaloille, mutta tällä kertaa en viitsinyt riisua kenkiä pois. Leffateatterissa tulee otettua kengät pois jaloista leffan ajaksi. Sitä sukkahien määrää..

Esitys:

Havaintojen jälkeen antauduin näytelmälle täysin. Taputin, irvistelin, hymyilin ja nauroin! Kertaakaan ei esityksen aikana tullut mieleen vilkaista kännykkää tai miettiä seuraavaa ruokaa (no hyvä on, pitsa välähti kerran mielessä, mutta silloin oli väliaika, söin croisantin).

Itse esitykseen. Tarina pohjautuu tositapahtumiin villin lännen ajoilta. Annie Oakley voittaa ampumakisoissa Frank Butlerin ja päätyy sitä kautta kiertävän sirkuksen mukaan jota vetää itse Buffalo Bill (Ilkka Pentti). Tarinan runko on melko simppeli; Annie ja Frank rakastuvat toisiinsa, sitten eivät ja taas uudestaan. Mutta se show siinä ympärillä. Hitto vie!

Lavalle tuotiin oikeaa sirkusta, intiaanit venyivät ja akrobatisoivat, laulajat koreilivat upeissa asusteissa, näyttelijät vetivät parastaan ja eniten nauruhermoja kutkutti seesteinen, mutta hieman virnuileva ja tönäkkä Istuva Härkä (Karri Lämpsä). Minä ihastuin Annieen, jonka roolin Heli Lyytikäinen veti todella upeasti. Esiintymisestä paistoi läpi tekemisen aito ilo, siinä oli herkkyyttä ja rempseyttä sopivilla mitoilla sekoitettuna. Ja se lauluääni, mahtavaa!! Frankia esittävä Mikko Rantaniva oli oikein oiva itsestään ylpeä naistennielijä joka paukutteli pyssyillään niin Annien kuin yleisön sydämeen. Aluksi Frankin hahmo ehkä hiukan ärsytti, mutta loppua kohden ihastutti.

Ilokseni myös huomasin, että vaikka elämme mielenssäpahoittajien kulta-aikaa, niin näytelmän Frank kuvattiin oikeasti naistenmiehenä ja naiset huokailivat avoimesti ja antaumuksellisesti hänen peräänsä. Annien hahmo taas koitti voittaa Frankin rakkauden muuttumalla naisellisemmaksi naiseksi, sellaiseksi joista juuri Frank tykkää. Lopussa toki rakkaus oli kaikkea muuta suurempaa, eikä pahalle mielelle ollut sijaa. Enää harvoin nähdään näin suoraa asetelmaa sukupuoliroolien välillä julkisesti esitettynä. Mielestäni tämä oli oikein piristävää.

Oman mainintansa minulta saa myös Emilia Tengvall-Matero, jonka käden jälkeä nähtiin Kuopion Sirkuksen intiaanien akrobatioissa. Emilia oli saanut oman katraansa hienosti treenattua he sopivat musikaaliin paremmin kuin hyvin. Kiitos siitä. Venyvät intiaanit Rocks!!

Jälkifiilistelyt:

Musikaalista jäi hyvä mieli ja onhan se aivan eri tunnelma katsoa elävää showta verrattuna leffateatteriin. Eikä se tunteiden ja tilanteiden esiin tuominen laulamalla nyt ihan niin paha juttu enää minulle ole. Mutta en silti ala itse laulamaan duunissa. Tai kaupassa tai laskuja avatessa. Tyydyn kiroiluun ja puhinaan.

Menisinkö uudestaan? Kyllä, ehdottomasti. "There´s no bisnes like showbisnes!" Ihana korvamato..

Istuva Härkä ja Charlie Davenport esittävät Dollylle kiperän kysymyksen:
"Noh, tullaanko sitä uudestaan teatteriin vai ei?"

Annie mestariampuja

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.