Annie mestariampuja, Kuopion kaupunginteatteri

Onnistuuko miehen metsästäminen luodikolla?

Lukucorneri vietti rutiineistaan poikkeavan lauantaipäivän ja marssi katsomaan Kuopion kaupunginteatteriin musikaalia Annie mestariampuja.

Hetkinen, siis musikaalia?!? Ja herra kärvistelee jo kotona jos joutuu katsomaan leffan missä lauletaan. Myönnän, en ole oikein ikinä päässyt siitä ideasta kiinni, että miksi pitää laulaa jos asiat selviävät puhumallakin? Niin ja enhän minäkään mene työpaikallani asiakkaalle laulamaan ruokalistaa. Tai vihellä laskua. Tai räppää kertoakseni vessan sijaintia.

Mutta otin siis härkää sarvista, pukeuduin kauluspaitaan ja lampsin naisen saattelemana teatterille. Minua ehkä hiukan jopa jännitti. Sisälle päästyäni koitin parhaani mukaan vääntää aivoistani ennakkoasennevolyyminappulaa minimiin ja helpotuksekseni huomasin farkkujen ja kauluspaidan olevan ihan riittävän siistit asusteet päivänäytökseen. Eikä kukaan ainakaan vielä laulanut.

Rentouduin ja odottelin esityksen alkua. Tein myös muutamia havaintoja:

Havainto 1. Ihmiset jonottavat täälläkin heti kun mahdollista. Ensi-ilta ei ole ainut täysi ilta

Siitä ei näköjään päästä mihinkään. Oltiin missä vaan. Jonottaminen on se juttu.

Päästyäni saliin viimeisten joukossa yllätyin miten täynnä paikat olivat. Vapaita penkkejä taisi olla ehkä muutama, mutta muuten näytös oli täynnä, eikä ollut edes mikään ensi-ilta. Näytelmää on pyöritetty teatterissa viime vuoden syyskuusta saakka. Aika hienoa. En ole nimittäin kertaakaan ollut leffateatterissa katsomassa mitään näytöstä täydessä salissa ensi-illan jälkeen.

Havainto 2. Esitys alkaa silloin kun kello on pykälässä

Jotenkin hämmennyin suuresti kun järjestyksenvalvojat sulkivat salin ovet ja teatterin valaistus pimennettiin. Sillä melkein heti nousi esirippu ja show pärähti käyntiin! Herranen aika, eikä yhtään mainoksia! Sitä on jotenkin niin tottunut joka puolelta tuputettuun mainontaan, että ensimmäiset viisi minuuttia meni koittaessa ymmärtää katsovansa jo oikeaa esitystä.

Notkeat intiaanit ja kivasti pukeutuneet "seuraneidit" imaisivat minut kuitenkin heti alusta mukaan ja pettymys mainosten uupumisesta häipyi äkkiä mielestä.

Havainto 3. Kuvanlaatu oli erinomainen ja jaloille riitti tilaa

Siis se kaarevaultrasyperH3D-kuva on mahtava!! Ihan kuin olisi melkein itse mukana menossa. Kuva ei pätkinyt, ei tarvinnut kömpelöitä 3-D laseja ja kuvanlaatu/kirkkaus ei kärsinyt vaikka katsoinkin esitystä hiukan reunalta. Onkohan noita näyttöjä myynnissä Gigantissa? Huomionarvoista oli myös hyvät tilat jaloille, mutta tällä kertaa en viitsinyt riisua kenkiä pois. Leffateatterissa tulee otettua kengät pois jaloista leffan ajaksi. Sitä sukkahien määrää..

Esitys:

Havaintojen jälkeen antauduin näytelmälle täysin. Taputin, irvistelin, hymyilin ja nauroin! Kertaakaan ei esityksen aikana tullut mieleen vilkaista kännykkää tai miettiä seuraavaa ruokaa (no hyvä on, pitsa välähti kerran mielessä, mutta silloin oli väliaika, söin croisantin).

Itse esitykseen. Tarina pohjautuu tositapahtumiin villin lännen ajoilta. Annie Oakley voittaa ampumakisoissa Frank Butlerin ja päätyy sitä kautta kiertävän sirkuksen mukaan jota vetää itse Buffalo Bill (Ilkka Pentti). Tarinan runko on melko simppeli; Annie ja Frank rakastuvat toisiinsa, sitten eivät ja taas uudestaan. Mutta se show siinä ympärillä. Hitto vie!

Lavalle tuotiin oikeaa sirkusta, intiaanit venyivät ja akrobatisoivat, laulajat koreilivat upeissa asusteissa, näyttelijät vetivät parastaan ja eniten nauruhermoja kutkutti seesteinen, mutta hieman virnuileva ja tönäkkä Istuva Härkä (Karri Lämpsä). Minä ihastuin Annieen, jonka roolin Heli Lyytikäinen veti todella upeasti. Esiintymisestä paistoi läpi tekemisen aito ilo, siinä oli herkkyyttä ja rempseyttä sopivilla mitoilla sekoitettuna. Ja se lauluääni, mahtavaa!! Frankia esittävä Mikko Rantaniva oli oikein oiva itsestään ylpeä naistennielijä joka paukutteli pyssyillään niin Annien kuin yleisön sydämeen. Aluksi Frankin hahmo ehkä hiukan ärsytti, mutta loppua kohden ihastutti.

Ilokseni myös huomasin, että vaikka elämme mielenssäpahoittajien kulta-aikaa, niin näytelmän Frank kuvattiin oikeasti naistenmiehenä ja naiset huokailivat avoimesti ja antaumuksellisesti hänen peräänsä. Annien hahmo taas koitti voittaa Frankin rakkauden muuttumalla naisellisemmaksi naiseksi, sellaiseksi joista juuri Frank tykkää. Lopussa toki rakkaus oli kaikkea muuta suurempaa, eikä pahalle mielelle ollut sijaa. Enää harvoin nähdään näin suoraa asetelmaa sukupuoliroolien välillä julkisesti esitettynä. Mielestäni tämä oli oikein piristävää.

Oman mainintansa minulta saa myös Emilia Tengvall-Matero, jonka käden jälkeä nähtiin Kuopion Sirkuksen intiaanien akrobatioissa. Emilia oli saanut oman katraansa hienosti treenattua he sopivat musikaaliin paremmin kuin hyvin. Kiitos siitä. Venyvät intiaanit Rocks!!

Jälkifiilistelyt:

Musikaalista jäi hyvä mieli ja onhan se aivan eri tunnelma katsoa elävää showta verrattuna leffateatteriin. Eikä se tunteiden ja tilanteiden esiin tuominen laulamalla nyt ihan niin paha juttu enää minulle ole. Mutta en silti ala itse laulamaan duunissa. Tai kaupassa tai laskuja avatessa. Tyydyn kiroiluun ja puhinaan.

Menisinkö uudestaan? Kyllä, ehdottomasti. "There´s no bisnes like showbisnes!" Ihana korvamato..

Istuva Härkä ja Charlie Davenport esittävät Dollylle kiperän kysymyksen:
"Noh, tullaanko sitä uudestaan teatteriin vai ei?"

Annie mestariampuja

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.