Mätä, Siri Pettersen

Ihan ensiksi, tämän kirjan kansitaide menee mun top10-listalle melko kärkeen! Törkeen siisti :D Mätä on siis jatko-osa Odinlapselle, joten jos et ole sitä lukenut ja aiot sen tehdä, älä lue tätä postausta. Tai saat lukea, mutta omapahan on sitten itku. Paljasteluja siis luvassa.

Kirjasta ja hahmoista:

Hirkan retki on nakannut hänet meidän maailmaan, ihmisten keskelle. Eikä Hirka osaa puhua kieltä, tiedä tapoja tai ole esimerkiksi nähnyt milloinkaan ennen kännykkää, saati sitten facebookia (siinä ois ehkä ollu pienen sivukirjan paikka, miten Hirka opettelisi somen ja kuoriutuisiko hänestä Instan kuningatar?)

Hirkan korppi, Kuro, seurasi mukana, ja ah, siitä mustasta sulkakasasta kuoriutuikin kirjan yksi mielenkiintoisimmista hahmoista. Naiell, jota voisin kuvailla supernarsistiseksi ja erakoituvaksi Donald Trumpiksi nuoren David Beckhamin kropalla. Jumalaksi itsensä korottanut heppu on kuitenkin välillä ärsyttävän tyhmä. Ehkä se tuhat vuotta korppina hengailu on tehnyt osansa.

Täällä meidän maailmassa on ollut karkoitettuna Naiellin veli, Graal, viimeisen tuhannen vuoden ajan. Graal on luonut itsensä ympärille sellaisen vampyyrimaisen hohdon ja habituksen. Tyyppi on saanut ihmisiä itselleen kavereiksi lupaamalla verensä kautta pidemmän elämän. Mutta hommassa on pieni juju, Graalin veri addiktoi ja siinäpä sitä sitten ollaan kun vieroitusoireet nykii päälle.

Mukana on myös Stefan, ihminen, joka metsästää Graalin veren saastuttamia homo sapieneita, unohdettuja. Stefan jäi hahmona ehkä hiukan valjuksi.. Sellainen viskiä juovan, elämänsä yhdelle asialla omistaneen,  surkuttelevan sänkipartaisen miehen muotokuva. Joka pärjää kuitenkin tiukan paikan tullen. Stefanista ei otettu ihan kaikkea irti..

Rime jäi Ymilään ja kaveria ketuttaa niin perhanasti muikkelin lähtö ja typerät neuvoston kokoukset. Koko ajan pitää olla varpaillaan, että kuka niistä ketkuista oikein hänet haluaa tappaa/syöstä tuolilta pois. Rime, kolkagga ja oman kansansa ylin johtaja jo parikymppisenä. Aika hyvin saavutettu siihen ikään. Ja silti on valmis uhraamaan kaiken typykän takia. Noh, nuoruus teetättää kaikenlaista, hyväksytään.

Oliko se hyvä?

Kyllä, ehdottomasti! Kolmatta osaa odotellessa pokkarimuotoon. 

Lukema: 9/10

Kirjailija: Siri Pettersen

Teos: Mätä, Korpinkehät trilogian toinen osa

Kustantamo: Jalava
Sivut: 501
Julkaisuvuosi: 2017. 

Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist

Odininlapsi, Siri Pettersen

Otetaan pohjoisia taruja ja käännetään yleiset asetelmat päälaelleen. 

Ihmiset ovat myyttejä, kaukaisia taruja. Ymin lapset, peikot, ovat todellisia. Tai itse heidät peikoiksi päässäni kuvittelin. 

Kirjasta:

Hirka on syntynyt ilman häntää, mutta hänen ottoisänsä on lavastanut arvet hänen alaselkäänsä ja kertonut tarinaa suden hyökkäyksestä sekä hännän menetyksestä lapsena. Hirka on vain kuvitellut olleensa epäonninen. Mutta hänelle kuitenkin selviää, ettei asiat menneetkään niin. Hirka onkin Odinin lapsi, mädän kantaja, olento toisesta maailmasta ja hänen isänsä ei olekaan oikeasti isä, vaan ottoisä. Ja sitten alkaa tapahtua, vanhat tarinat heräävät henkiin, Hirkalle paukahtaa teini-iän angsti omasta identiteetistä (mutta ei näppylöitä) ja nuori sydän alkaa ihmettelemään kummallista elämää.

Tuohon tarinan pohjaan nakataan säkillinen ystävyyttä yhteisön tärkeimmän henkilön lapsen lapsen kanssa, kunnon kulhollinen väen epäluuloista erilaisuutta kohtaan, litra kaupalla satojen vuosien aikana iskostetuttuja uskomuksia, kottikärryllinen valtapeliä ja hopealusikallinen pirskahtelevia hyppysellisiä toiveita katkeran suloisesta kasvutarinasta, niin kasassa on makkeet aineet useammalle pitkäksi venähtäneelle lukuillalle. Eikä pidä unohtaa keitoksen keittäjää, Siri Petterseniä!! On siinä kokki :D

Oliko se hyvä?

Oli se, kyllä! Mua kiehtoi tarinassa korpit ja kivikehät. Sekä ehdottomasti sokeat!! Myös mielikuvat Damayannin tanssista jä kutkuttamaan mieltä. (Damayanti on muuten vanhan hindulaisen tarun prinsessa, jonka kauneutta jumalatkin ihailivat.)

Ehkä ainoa mitä jäin ihmettelemään, oli Hirkan nopea kasvaminen ihmisenä. Kirjan aikajana on kuitenkin vain pari kuukautta ja siinä ajassa teini-ikäisen typyn sydän ja mieli kehittyvät aika hurjalla tavalla. Ei minusta sellaiseen olisi, tai no, enhän olekaan teini-ikäinen typy ja toisaalta aivan todistettavasti naispuoliset ihmiset kykynevät melko hurjiin suorituksiin.

Kirjasta jäi kivan kutkuttava fiilis. Näin useat tapahtumat mielen valkokankaalla ja perhana miten visuaalisen hieno tästä voisi tulla leffana! Ehdottomasti tartun sarjan toiseen osaan ja hyvin varmasti luen kolmannenkin.

Muistaakseni jostain arviosta luin, että kirjan tarinaa olisi ollut haastellista seurata. Paljon henkilöitä, mystiikkaa ja tapahtumia. Hmm.. kyllä mun mielestä haasteellisempaa on välillä lukea cosmopolitania, siellä sitä mystiikkaa vasta onkin (siis ihan jossain olen vahingossa kyseistä lehteä selannut kun luulin sitä sudokuksi..)

Lukema: 9/10

Kirjailija: Siri Pettersen

Teos: Odininlapsi, Korpinkehät trilogian ensimmäinen osa

Kustantamo: Jalava
Sivut: 614
Julkaisuvuosi: 2016. 

Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
 

Sammuneen tähden lohikäärmeet, Margaret Weis & Tracy Hickman

Kyllä minä niin vaan nautin näistä fantasioista :) Ja aika kaiho iski pöytäroolipelien pariin. Tai vaikka portaaliin mistä livauttaa itsensä Krynniin.

Kirjasta:

Eli tämähän on jatkoa Laskevan auringon lohikäärmeille. Kirjassa melkein selviää miksi taikuus, mahti, on häviämässä Krynnistä. Oire kyllä saadaan selville, mutta taudin alkuperä jää vieläkin hiemn hämäräksi.

Mina johdattaa joukkojaan valtaamaan haltioiden maata, Tasselhoff ja Palin Majere koittavat löytää kadonnutta tornia, Marsalkka Medan huomaa rakastavansa naista jota hän ei voi ikinä saada. Lohikäärmeet alkavat käydä levottomiksi. Kuolleet vaeltavat maan päällä.

Yläfantasiaa puhtaimmillaan. Yes!

Tuomio:

Tähän oli niin luonteva upota, sukeltaa maailmaan jossa oikeasti haluaisi vierailla. Hitto, miltä ne kauniit haltianaiset oikeasti näyttäysivät? Tai onko minotauri oikeasti niin pahan hajuinen kuin kirjoittavat antavat olettaa? Ja haluaisin myös tuntea miltä tuntuu kun katoaa Minan pähkinänruskeisiin silmiin, onko se Ainoan Jumalan huumaa vai mitä?

Ehkä eniten tässä kirjassa tunteita herätti marsalkka Medanin rakkaus Lauranaa kohtaan. Siinä oli jotain mikä sai omat teiniajan ihastukset nousemaan pintaan.

Medan katsoi häntä silmiin ja olisi mieluusti vannonut olevansa valmis kuolemaan ainakin yhden haltian vuoksi, mutta ei kuitenkaan vannonut. Laurana ei toivonut hänen rakkauttaan, hänen ystävyyttään kyllä. Marsalkka oli kiitollinen siitäkin, eikä halunnut vaatia enempää. 

Miettikää, te olette ihan ahteriaan myöten pihkassa johonkin henkilöön. Se tietää sen, mutta tarjoaa vain ystävyyttään. Ja sitten siihen pitää tyytyä. Miesparan sydäntä riepottelevaa rakkautta, auts. Ja ala/yläasteella tuo tapahtui melkein joka päivä. Välitunneittain jopa. Se oli kauheaa aikaa. Marsalkka saa mun kaiken myötätunnon.

Mutta ei kai tämä tähän loppunut? Onko tästä olemassa jatko-osa? Jos on, niin mikä sen nimi on?

Lukema: 10/10

Kirjailija: Margaret Weis & Tracy Hickman

Teos: Sammuneen tähden lohikäärmeet

Kustantamo: Jalava
Sivut: 433
Julkaisuvuosi: 2001

Suomentaja: Mika Renvall

Laskevan auringon lohikärmeet, Margaret Weis & Tracy Hickman

Nyt ollaan melko juurilla. Aika lähellä. Ja minä niin nautin, ahmin ja venytän tätä lukemisen riemua!! Onneksi tästä on olemassa toinen kirja, ja onneksi näitä Dragonlanceja on vielä enemmän ja onneksi olen ehtinyt unohtaa suurimman osan lukemistani Dragonlanceista ja Forgotten Realmseista :D 

Pahoittelen, en voi oikein mitenkään katsella näitä kirjoja objektiivisesti. Ne kuuluvat johonkin sellaiseen melko pyhään, nuoren miehen kasvuprosessiin ja salattuihin muistoihin. Tass, Raistilin ja Caramon. Se riittää. Ja ne vihkoroolipelit, ai ai..

Laskevan auringon lohikäärmeissä seurataan tapahtumia neljännen ajan jälkeen, kun Jumalat lähtivät Krynnistä pois. Valitettavasti tässä ei enää noista kolmesta ole jäljellä kuin Tasselhoff Takiaisjalka ja hyvin hetkellisesti Caramon. Raistlin mainitaan muutaman kerran, mutta ei sen enempää. 

Kirjasta:

Krynniin ilmestyy nuori tyttö, Mina, joka saa olemuksellaan suuretkin sotajoukot puolelleen ja kutsuu itseään Yhden Jumalan välikappaleeksi. Hän pystyy parantamaan haavoittuneita, mutta ei tuomaan kuolleita taikaisin eloon. Hän johdattaa joukkoja taistelemaan haltioita vastaan, jotka elävät suuren kuvun alla muusta maailmasta eristyksissä. Samalla toiset haltiat etsivät keinoa päästä serkkujensa luo ja sopimaan menneisyyden riitansa. 

Tasselhoff Takiaisjalka käyttää aikamatkustuslaitetta ja tupsahtaa menneusyydestä nykyhetkeen. Alkuun kukaan ei jaksa uskoa kentin olevan Tass, Peitsen sodan sankari, vaan yksi monista itseään Tassiksi kutsuvista kenteistä. Caramon kuitenkin tunnistaa vanhan ystävänsä ja Tass kertoo hänelle hänen tulleen hänen hautajaisiin. Puhumaan. 

Velho Palin Majere suree taikavoimiensa vähenemistä. Taikuus tuntuu katoavan maailmasta tyystin. Jopa lohikäärmeet ovat huomanneet taikuuden vähenemisen ja hekään eivät tiedä ketä syyttää. Vain vanhojen aikojen esineistä huokuu vielä mahtia ja sitä kautta Palinkin saa vielä imettyä itselleen voimia loitsimiseen. Huomattuaan Tassin kantavan vanhaa ja voimallista taikaesinettä, hän intoutuu. 

Kuulosta hiukan sekavalta. Mutta ei se sitä ole. Lukekaa :) 

Arvio:

Nykyään luen hyvin laajalta skaalalta kirjoja, romantiikasta dekkareihin ja fantasiasta elämänkertoihin. Mutta kyllä se tämä fantasia on edelleen minun oma kotisatama. Sieltä lähdetään sellaisiin seikkailuihin, joihin muut kirjallisuuden lajit eivät ole minua saaneet vietyä (ainakaan vielä). Eikä Dragonlance-kirjat ole nykyäänkään pettymyksiä minulle. Minusta on aina yhtä huikeaa upota ja kadottaa tilan ja paikan taju näiden kirjojen kera :)

Lukema: 10/10

Kirjailija: Margaret Weis & Tracy Hickman

Teos: Laskevan auringon lohikäärmeet

Kustantamo: Jalava
Sivut: 581
Julkaisuvuosi: 2000

Suomentaja: Päivi Pasi

Vain Puoliksi Kuningas, Joe Abercrombie, 2014

Rothfussin Tuulen Nimen ja Viisaan Miehen Pelon jälkeen Abercrombien teksti on paljon tylymmän oloista. Se runttaa, jättää krumeluurit pois ja luo yksinkertaisemman maailman lukijan silmille.

Kirjassa seurataan nuoren pojan, Yarvin, kasvamista raajarikosta ja pelokkaasta rohkeammaksi henkilöksi. Eli asetelma on melko perus, ajatellen klassista tarinan kaavaa. Yarvia talutetaan ympäri Särkyneen meren läpi erilaisten vastoinkäymisten. Siinä sivussa esitellään mielenkiintoisia hahmoja, joista osa jää hiukan valjuiksi. Mutta ei liian häiritsevästi.

En oikein tiedä jäikö minua vaivaamaan yksinkertaistaminen, vai mikä? Ja toisaalta tähän ei oikeastaan kaipaakaan mitään jaarittelua, tykkäsin Abercrombien tyylistä kirjoittaa ja viedä tarinaa eteen päin. Ehkä nyt liiaksi vertaan mielessäni tätä Rohfussiin, tälle täytyy antaa vielä aikaa.

Lukeminen oli todella helppoa, 395 sivua hurahti kahdessa illassa. Onneksi tämä on vasta ensimmäinen osa kolmesta kirjasta, joten ajan antaminen onnistuu helposti :)

Mies käyttää viikatetta ja kirvestä, hänen isänsä oli sanonut. Mies soutaa airoilla ja sitoo solmut. Ennen kaikkea mies kantaa kilpeä. Mies seisoo rivissä. Mies suojaa vierellään seisovaa miestä. Millainen mies ei pysty sellaisiin tekoihin?


Miten lukea:
- Tähän sopii taustalle Amon Amarth
- Toinen käsi housuissa, erittäinen miehisesti
- Ei haittaa vaikka himppu vahvaa olutta ois valunu leualle

Lukema: 8/10