Wrap up, lokakuu 2016, iloinen ylläri :)

Mulla oli jossain vaiheessa lokakuuta sellainen fiilis, etten saa oikein mitään aikaan. Velttoilin ja huuhailin ihan mitä sattuu ja nukuin päikkäreitä ja venyttelin lökäpöksyjäni. Saamaton, karvainen laiskiainen. 

Sitten päätin kasata kuukauden aikana kirjoitetut, luetut ja urheillut tsydeemit. Että saan piiskattua itseäni ensi kuussa parempaan suoritukseen, loppuu se laiskottelu. Mutta mutta, yllättävän paljon sitä onkin tullut puuhattua ja vehdattua itselle rakkaiden asioiden parissa (on sitä oikeaa, sitä mistä se leipä kaivetaan, työtäkin tehty).

Taputtelen nyt itseäni hetken selkään ja sitten lähdenkin tavoittelemaan marraskuun aikana NaNoWriMon 50k sanaa. Setti pyörähtää käyntiin about kymmenen minuutin kuluttua, mutta mä taidan nukkua kuitenkin yön yli ja lähteä aamusta rustailemaan dystopista tarinaa Kuopiosta.

Niin ja 26.11. lähdenkin kuukaudeksi Saksaan töihin, sieltä tulee mun toiseen blogiin matkakertomuksia, ehkä :D

Kirjoitetaan ja luetaan, perhana!!!!

Lokakuun tehdyt:

Blogit

Tajutonta
1. Sattuipa ravintolassa
2. On se nyt perhana
3. Laiskat ihmiset
4. Ärsytti. Kaikki
5. Mielipiteistä
6. Ollaan kateellisia

Ravintola Samruai
1. Kiirettä raflassa
2. Mikä siinä ruoanlaitossa kestää?

Lukucorneri
1. Auringonlaskun jälkeen, Stephen King
2. Kirjailijaksi, osa 1
3. Rakkaani, kyyhkyläiseni, Roald Dahl
4. Kirjailijaksi, osa 2
5. Kirjailijaksi, osa 3
6. Kirjoja, löytöjä
7. Synkkä niin kuin sydämeni, Antti Tuomainen
8. Kirjailijaksi, osa 4
9. Pieni kooste ja ajatelmia
10. Parantaja, Antti Tuomainen

Muut tekstit
 - 1 novelli lähetetty genderblender kilpailuun
 - Kuukauden tarinan sanojen määrä = 7245

Luetut
- 6 kirjaa (2kpl arvosteluja vielä julkaisematta lukucornerissa..)
- Kirjoitan - ryhmän tekstit
- Kosmoskynän verkko- ja paperijulkaisut
- Kummallisen kirjoittajat

Youtube
1. Tavoite, miljoona myytyä kirjaa
2. Kirjasaalit ja askeleet kohti tavoitetta
3. Tee se itse, kirjoittajan apuväline

Urheilu
- Sali 13kpl
- Lenkki 1kpl
- Muu urheilu 2kpl

Duunissa
- 120h

Parantaja, Antti Tuomainen

Tuomaisen Parantaja, joka on valittu vuoden 2011 johtolangaksi ja niittänyt huikeita arvosteluja ympäri maailmaa, kävi leppoisasta lukemisesta ja jätti lopun näin yksinkertaiselle lukijalla liian auki. Pöh. 

Kirjasta:
Kirjassa katsotaan dystopista Helsinkiä Tapani Lehtisen (epäonnistuneen runoilijan) silmin. Tapanin vaimo on hukassa ja mitäpä mies siinä muuta voi kun lähteä etsimään naistaan, Johannaa, ja törmäillä ilkeisiin ihmisiin. Hän aloittaa kyselyt vaimonsa työpaikalta, lehtitoimituksesta, jonka päätoimittaja on mu..ku. Hitto, miten inhoan tuollaisia hahmoja, niin kirjoissa ja leffoissa. Mutta niin, sieltä Tapani aloittaa ja vähä kerrassaan vyyhti alkaa sotkeutumaan, ennen selviämistä.

Tuomio:
Ei käy kiistäminen, Tuomainen kirjoittaa menevästi ja kerronta etenee ilman turhia stoppeja alusta loppuun saakkaa jouhevasti. Tykkään paljon dystopiasta, maailmanlopuista ja post-apocalyptisistä tarinoista (jostain syystä näen noina aikoina olevan paljon enemmän mahdollisuuksia kuin mitä on "normaalissa" elämässä..). Ja tässä kirjassa tuodaan esiin realistisen oloinen tulevaisuuden näkymä. Sellainen suomalaisen tylppä ja välinpitämätön maailma. Itse olisin kaivannut enemmän tuon maailman tutkimista, mutta toisaalta, nyt tarina oli sopivan tiivis ja hyvin rytmitetty, joten laajemmat lavertelut olisivat luultavasti lässäyttäneet kirjan pannukakuksi.

Jännitin, odotin ja salaa pompin rivejä/sivuja eteenpäin kun piti tietää mitä tulee tapahtumaan... Olen välillä todella kärsimätön lukija, etenkin jos kyseessä on toimintaa :D Mutta loppu jätti minut ärsyyntyneeksi, ihan pisti veetuttamaan. En ymmärtänyt täysin mitä tuolla lopulla haettiin ja niinpä minulle tuli todella tyhmä olo. Pari kertaa mietin, että pitääkö tämä nyt lukea uudestaan, missä kohti minulta jäi jotain huomaamatta vai olenko oikeasti näin perhanan taukki, etten vaan ymmärrä? No, jätin lukematta uudestaan ja olen onnellisesti typerä taukki. Ihan sama, ei sillä lopulla niin väliä. Itse asiassa jätän muistoihini sen kohtauksen, mihin kirja olisi voinut loppua, ja sivuutan täysin tuon viimeisen sivun.

Havaintoja:
- Ainoa positiivisesti tulevaisuuteen suhtautuva on maahanmuuttaja
- Runoilijasta kasvaa kova jätkä
- Median moraali on todella löyhää, vain yksilöt tekevät `oikeita` ratkaisuja
- Suomalaiset portsarit ovat aina kauheita kaappeja, ikinä ei ole ninjaa
- En muista kuvailtiinko kirjassa Tapanin ulkonäköä?

Lukema: 8/10

Kirjailija: Antti Tuomainen

Teos: Parantaja

Kustantamo: Like
Sivut: 220
Julkaisuvuosi: 2013

Kooste. 17.10-23.10.2016

Jännittävä on elämä! Totta. Kaksi edellistä viikkoa varsinkin, tai oikeastaan kolme. Olen pienin askelin koittanut muokata tapojani pitäen kiintopisteenä yhtä asiaa: kirjoittaminen. 

Aikaisempi minä:

- Kirjoitan kun on fiilis
- Aikaa on, mutta en tiedä minne se häviää
- Aamut on nukkumista varten
- Harhaileva mieli, mielitekoja ja hetkellistä hurmaa
- No plans

Nykyisempi minä:

- Kirjoitan joka päivä, jotain
- Aikaa on, tiedän missä sitä leijailee vapaana
- Aamuisin on erinomainen aika tehdä asioita (kirjoittaminen, kuntosali, lenkkeily ja sen jälkeen jää koko päivä tehdä kaikkea muuta, vaikka käydä töissä..)
- Mieli harhailee yhä, mutta harhailut voi myös valjastaa
- Suunnittelmat ja konkreettiset tavoitteet käytössä

Tiedän, kolme viikkoa on lyhyt aika tehdä vielä mitään suuria päätelmiä onko muutokset kuinka pysyviä. Mutta jostain se on aloitettava. Ja joka päivä itselleen se päähän taottava. Ja on minulla onneksi hiukan kokemusta tavoitteellisuudesta aikaisemmasta `harrastuksesta`, jossa saattoi olla hyvinkin tiukat päivä/viikko/kk tavoitteet. Sen harrasteen perusteella olen kykenevä ainakin kahden vuoden sitoutumiseen asian puolesta. Joten ihan uusilla jäillä ei olla menossa :)

Mutta silti pelko epäonnistumisesta nyöhkii ja kiehnää mielen sopukoissa. Entä jos en saavuta tavoitteita? Jos huomaankin olevani täysin paska tällä alaa? Joku toinen vetää mua paremmin? Kirjoittajat halutaan teloittaa uuden maailmanjärjestyksen takia? Joku keksii pulssipommin, mikä pyyhkii ihmisten mielistä taidon lukea? Tuliset keijut polttavat siivillään ihmisten silmät ja ripustavat meidät pää alas roikkumaan puusta ja lukevat taukoamatta meille twiittejä jenkkien presidentinvaalien epärehellisyyksistä, jonka jälkeen kaikki kirjat poltetaan ja kirjoittaminen kielletään sen uhalla, että Trump päästetään puusta alas ja annetaan hänelle valta rakentaa uusi ja uljas ihmiskunta. Ikinä et voi tietää mitä tulevaisuus tuo tulleessaan. Mutta ehkä sitä ei kannata pelätä.

Viime viikon sanat: (tässä siis vain yhteen tarinaan käytetty aika ja sanamäärä)

Määrä: 2936
Aika:    9h 30min

Viime viikon kirjat:

Luetut:
- Parantaja, Antti Tuomainen (tulossa arvostelu...)

Kesken:
- Kummallisen kirjoittajat
- Laskevan auringon lohikäärmeet, Margaret Weis & Tracy Hickman
- Ihmisyys, Jonathan Glover

Ostetut:
- Parantaja, Antti Tuomainen
- Kaivos, Antti Tuomainen
- Synkkä kuin sydämeni, Antti Tuomainen
- Mammutit (1-3), Stephen Baxter
- Meteoriitti, Dan Brown
- Tyhjyys, John Harrison
- Aavekauppiaan tytär, Liz Williams
- Kiduttajan varjo, Gene Wolfe
- Labyrintti, Kate Mosse
- Hiljaista vimmaa, Suvi Ahola
- Yrjö Kallisen elämä ja totuus, Matti Salminen
- Sapiens, Yuval Noah Harari
- Big magic, Elizabeth Gilbert

Kirjailijaksi. Osa 4. Itse tein, apuvälineen!!

Apumuistitaulu. Osta tulostin, leikkaa sen paketista sivu, unohda koko asia ja ihmettele miksi säilytät leikattua tulostimen pahvinpalaa. Siivoa työpöydän hylly ja löydä sieltä koristepapereita. Käy ostamassa tarralappuja. Pidä kaupungilla pullahammas kurissa ja onnittele itseäsi kotona vahvasta mielestäsi. 

Jos tarvitset jotain visuaalista kirjoituksesi tueksi, kokeile tätä. Helppo, halpa ja kätevä! Eikä siinä vielä kaikki, saat kaupan päälle lisää ideoita, ajatuksia ja kohta olet niin ideapöllyissä, että unohdat kirjoittaa yhtään mitään. Kyllä se on hieno!

Miten käyttää:

- Kirjoita tarinan kohtaukset tarralapuille. Pääpiirteittäin.

- Luo henkilöhahmoista kortit, missä listaat tärkeimmät luonteenpiirteet ja syyt miksi esiintyy tarinassa.

- Tyhjälle A4-arkille sysäät kirjoittaessasi kaikki avoimet kysymykset ja jatkat kirjoittamista. Voit tästä myöhemmin miettiä syitä ja seurauksia, miten mikäkin asia liittyy loogisesti toiseen, miksi jonkun täytyy kuolla, kenen tai minkä takia täti on niin molopää jne jne.

Tuijota taulua. Leiki kohtausten järjestyksillä. Mieti onko kohtaus oleellinen tarinalle. Mieti onko joku hahmo oikeasti tärkeä. Puuttuuko jotain, täytyykö johonkin lisätä, muuttaa tai poistaa jotain. 

Muista:

Tee apumuistitaulusta suunnilleen sisustukseen sopiva. Se voi mätsätä vaikka maton, sohvan kuosin tai kahvikupin kanssa. Kuitenkin jotain, millä perustelet joko itsellesi tai puolisollesi sen tärkeyden olla jatkuvasti esillä. 

Tsemppiä matkaan!!

Tarkempi käyttöohje Lukucornerin youtubessa!!! 

Synkkä niin kuin sydämeni, Antti Tuomainen

Kaveri on nyt vähän ajan sisään sen verran useasti pompannut jostain mediasta esiin, niin olihan se jo aika Lukucornerinkin tutustua Tuomaiseen. Eikä ollut pettymys, laisinkaan. Kirjassa oli esim. silikonitissit. Peukku.

Kirjan tarina kertoo Aleksi Kivestä ja siitä miten hän aikoo selvittää äitinsä murhaajan ja mitä hän aikoo tälle tehdä. Kiven äiti murhattiin Aleksin ollessa kolmetoista ja teko jäi poliiseilta selvittämättä. Nyt Aleksi on päässyt jäljille (33v) ja haluaa saada viimeisenkin todisteen siitä, että rikas mies nimeltä Henrik Saarinen on tempun tekijä. Ja sitten menoksi!

Kirjan aloittaa ensimmäinen säe Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta, mikä on minulle hämärästi tuttu jostain kyläkoulussa pidetyltä Leino päivältä. Mutta tähän kirjaan nakattu runonsäe oli kyllä melko mahtava avaus:

Niin lauloin ma kuolleelle äidillein

ja äiti mun ymmärsi heti.

Hän painoi suukkosen otsallein

ja sylihinsä mun veti:

"Ken uskovi toteen, ken unelmaan-

sama se, kun täysin uskot vaan!

Sun uskos se juuri on totuutes.

Usko poikani unehes!"

Ja sitten seuraavaksi lukijaa otetaan niskasta kiinni ja mennään katsomaan miten se kuolema äidille oikein tulee. Huh. Melko rytinää heti alkuun. Hienoa!

Kirja on kirjoitettu minäkertojan näkökulmasta. Mikä sai minut pohtimaan kirjoittajan ja antagonistin läheistä suhdetta toisiinsa. Enkä tarkoita nyt kirjailijan heijastumia päähenkilönsä luonteesta tai fyysisestä olemuksesta, vaan siitä miten päähenkilö hahmottaa kirjassa esitellyn maailman. Tuomainen kirjoittaa väliin todella kuvailevasti, ja tämä kuvailu tulee esiin useasti siinä miten Aleksi kokee maailman, miten hän näkee, mitä hän näkee. Esimerkkinä:

Meri ja taivas olivat täynnä sävyjä ja hypnoottista liikettä. Pivimassoissa kulki vaaleampia repeämiä, jotka virtasivat taivaalla kuin joet, mutkitellen ja paikoin kuohuen. Meri näytti lähes mustalta ja seuraavassa hetkessä epätodellisen siniseltä. Se muutti täplitystään kuin elävä olento, joka kulki vuoroin vasempaan, vuoroin oikeaan.

Olen rehellisesti sanottuna kateellinen Aleksille. En huomaa tuollaisia asioita, tai kiinnitä niihin huomiota. Saati sitten keksisi miten ne toistaisin muille ymmärrettävästi. Jään kyllä paikoilleni ihailemaan, fiilistelemään ja hengaamaan. Mutta tuo sanoiksi pukeminen, sen taidon haluan oppia. Niin, siis tämä suhde kirjoittajan ja hahmon välillä, onko Aleksi opettanut Tuomaiselle sen miten maailmaa voi kuvailla vai onko Tuomainen vienytt oman katsantonsa Aleksin silmien taakse?

Tuomio:

Luin kirjan yhdeltä istumalta, se veti mukaansa, väliin hellemmin ja alun kuvotuksen ympärille kietoen. Tykkäsin, hyvin paljon. En tiedä oliko pienellä väsymyksellä osansa mutta ympäristön kuvailu oli paikoin krumeruulimaista, himpun liikaa, ja se tökki joissain kohti. Ne eivät täysin tuntuneet liittyvän tarinaan, vaikka sillä varmaan haluttiin avata Aleksin mielenmaisemia, mutta minä olin enemmän aktien perään. Toimintaa ja ryminää, kiitos.

Viihdyin tarinan parissa, ei ollut liian vaikeaa ja ei kuitenkaan liian helppoakaan. Koitin arvailla lopputulemaa, mutten onnistunut siinä kovin hyvin. Mutta sain omista arvailuista idean toisenlaiseen tarinaan :)

Tuomainen sai oman paikkansa kirjahyllystä, ja kunhan kirjastoissa jonot lyhenevät, aion käydä lainaamassa Antin uusimman teoksen. Sitä ennen koitan metsästää aikaisempia kirjoituksia.

Lukema: 9/10

Kirjailija:Antti Tuomainen

Teos:  Synkkä niin kuin sydämeni

Kustantamo: Like
Sivut: 302
Julkaisuvuosi: 2013

Ps. sain sellaisen kuvan ettei Antti Tuomainen tykkää kahvista. Pariin otteeseen tuota tummista jumalista vuodatettua nektaria kutsuttiin likaiseksi jäteöljylätäköksi tai haalenneeksi kuravedeksi. Vai onko Antti tottunut johonkin parempaan?

Kirjoja, löytöjä ja viime viikon sanojen mitat.

Mikä tää juttu oikein on? Taas. Mennään käymään ihan vaan kahvilla ja kävellään kirjakaupan ohi. Virhe (?)... anonyymit kirjashoppailijat...

No jos nopsaan pyörähtäis. Ihan vaan tsekkaamaan mitä kirjoja kirjakaupassa ois. Ja kato, ohoh, nämä on täällä euron ja nämä täällä alennuksessa ja vitsi tuoki on näköjään jo julkastu ja mikäs se tuolla on?

Sitten kun nainen saa revittyä pois ja suunnataan kirppareille (tää oli sovittu juttu, en Lappeenrannan kirpputoreille ole ennen käynyt), niin takaraivossa mielihyväadrenaliinidopamiinicoctail kuplii ja kehittää olkapäälle kirjapeikkopirun; "teit hyviä ostoja, sulle jäi vielä rahaa. Kohta on tilipäivä, kirppareilla on halpoja kirjoja, ostetaan kaikki!!"

Ja niin levollisesti ja rauhallisin mielin rynnin mummojen ja opiskelijoiden läpi kirpputorin ahtailla käytävillä. Nuuhkin kirjojen kansia, sivelen hellin sormin niiden sivuja, mulkoilen vihaisesti muita ja tunnen kuinka kurkustani nousee hiljainen murina... golum, glonks.. nää on mun aarteita, mun!!!! Myyjä käy hakemassa sähkötainnuttimen ja kyllä, se tuntuu ilkeältä.

Mut ei siinä, hyviä löytöjä ja en varmaankan ehdi ainuttakaan näistä lukea ennen seuraavaa shoppailua. Mutta ovatpahan kirjahyllyssä. Minun kirjahyllyssä.

Youtubessa tästä lisää. Klikkaa mua!!!!

Viime viikon kirjoitukset.

Yhteen tiettyyn tekstiin sain kirjoitettua 2611 sanaa ja aikaa käytin 9h 30min. En oikein tiedä onko se hyvin vai huonosti vai tosi hyvin vai tosi huonosti. Ei ole aikaisempia vertailukohtia. Tyytyväinen olen siihen, miten paljon sain viikon aikana otettua aikaa kirjoittamiseen. Mutta se, oliko se tuotteliasta, aktiivista ja laadukasta, niin asioista voidaan olla montaa mieltä.

Mutta nyt ollaan luotu pohja, pidetään 2600 sanaa miniminä per viikko (ainakin alkuun) ja muokataan ja hiotaan muita pienempiä maaleja matkan aikana. Toivon sanojen määrän nousevan ja pidetään viikkoon 5000 sanaa seuraavana maksimitavoitteena. Ja tämä tarkoittaa siis yhden tarinan osalta. Tuolla hautomossa (paikka missä säilytän kirjoitelmiani ja istun niiden päällä) on aktiivisessa kirjoituksessa tällä hetkellä kolme tarinaa. Ja lisätään siihen vielä tämä blogi ja facebookin Tajutonta-blogi: Tajutonta, siistitty versio. Kirjaimia ja sanoja kyllä syntyy, mutta pitäisikö tässä alkaa myös priorisoimaan?

Minä tykkään kovasti aloittaa asioita ja intoilen nahka kireenä uusista jutuista. Mutta yleensä sen huuman jälkeen innostus laskee ja homma alkaa tuntua puiselta tervalta. Joissain määrin olen törmännyt tähän ilmiöön myös kirjoittamisen suhteen. Pidempien tekstien kirjoittaminen käy aika pian suossa tarpomiseksi ja nopeasti unohtuu se `big picture´, eli minkä takia sitä tehdään. Lyhyemmät, kuten blogit ja kauppalaput, saa nopeasti pois alta ja ne tuovat herkemmin onnistumisen fiiliksiä. Jotain on saatu valmiiksi. Novellit ja pidemmät materiaalit möhnöttävät suurina möhkäleinä työpöydällä eivätkä suostu valmistumaan, viidessä sekunnissa. Kymmenen sekuntia on yhden kuvitteellisen maailmankaikkeuden ikä, sen alku ja loppu. Puolessa minuutissa tulee jo tarve vessaan.

Mulla on nyt nälkä.

Kirjailijaksi. Osa 3. Epäonnistuminen

Olkoon tämä kuva muistutuksena siitä, että vaikka rakastaisi ja olisi intohimoinen sen suhteen mitä tekee, ei kaikki aina kuitenkaan onnistu. Väliin tulee epäonnistumisia. And it´s just fine. 

Lähetin tuossa vähän aika sitten erääseen netissä julkaistavaan lehteen yhden valmiista (?) novelleistani. Olin melko varma julkaisusta, kieriskelin nimittäin sellaisissa buustimakkaroissa, että oksat pois. Joka aamu tiirailin sähköpostin, heti kun sain kuuden jälkeen silmät auki. Ja eilen se odotettu viesti rämähti luukusta alas.

Luin viestin:
Kiitos, mutta kiitos ei.

Luin viestin toiseen kertaan:
Kiitos, mutta olet paska.

Luin viestin kolmanteen kertaan:
Kiitos, mutta ota pääsi pois pyllystä ja kokeile jotain muuta harrastusta.

Luin viestin nejänteen kertaan:
Kiitos, mutta olet paska myös kaikessa muussa mitä teet.

Todettakoon ettei siinä ihan noin lukenut, mutta siltä se tuntui. Buustimakkarat sulivat ja kieriminen vaihtui likaiseen läträämiseen ihanan piristävässä itsesäälissä. Koitin kiukutella naiselle (se ei varmaan huomannut), kirosin päätoimittajan, kukaan ei ymmärrä minua, ne muutkin jutut siellä on sontaa, mitä ne luulee tietävänsä, en kirjoita enää ikinä. Maailma on paskaa.

Rauhoittelin itseäni aamuisella kahvilla ja leivällä, minkä päälle pinosin viisi leikkelemakkaran palaa, ihan vaan näyttääkseni, että voin tehdä sen. Otin varmuuden vuoksi vielä pari viipaletta suuhun ja huuhtelin ne vatsaan mustikkajogurtilla. Sulattelin siinä sitten aamupäivän epäonnistumistani ja leikkelemakkaroita.

Rohkaistuin sitten lukemaan lähettämäni novellin uudelleen ja totesin itsekin sen olevan kehno, keskeneräinen ja hahmoiltaan etäiseksi jäävä. Kävin sitten myös lukemassa uudestaan sähköpostin: (tässä se on kuin se on lähetetty)

Sinulla on selvästi vahva kuva hahmoistasi ja niiden välisistä suhteista, näkee että niihin on käytetty aikaa. Ikävä kyllä nämä suhteet eivät ilmene itse tekstistä lukijalle. Teksti siirtyy välittömästi tarinan kliimaksiin ilman asiaan kuuluvaa jännityksen rakentamista. Kohtauksen merkitys on selvästi sinulle suuri, mutta lukijalla ei ole syytä tuntea sen suhteen suuria tunteita, sillä he eivät kunnolla tunnekaan hahmoja. 

Suosittelisin vähintään tekstin pidentämistä niin, että se sisältää alkuosan johon kuuluu hahmojen välisen suhteen ja jännityksen rakentaminen. Kokonaisvaltainen uudelleenkirjoitus tai pidempiaikainen tekstin työstäminenkin voi kuitenkin olla myös tarpeen. 

Kehotan kuitenkin ehdottomasti jatkamaan vielä kirjoittamista! Sinulla on selkeästi voimakkaita ideoita, jotka vain vaativat aikaa muotoseikkojen siloittamiseen.

Luin vielä kertaalleen oman tekstini ja kyllä, oikeassa perhana siellä toimituksessa olivat. Ja toiseksi, en tiedä mitä ajattelin kun lähetin sen tekstin, se on osa laajempaa kokonaisuutta, eikä se pieni hetki varmasti aukene kenellekään muulle kuin itse kirjoittajalla.

Vastasin toimitukselle ja uhkailin heitä uudella, paremmalla tarinalla. Perhana.

Mitä siis opin epäonnistumisesta:

- Muista kiroilla ja kieriä itsesäälissä
- Jos mahdollista, alkoholisoidu ja heittäydy katkeraksi kriitikoksi
- Jätä kaikki
- Polta kaikki

Tai sitten voi hetken miettiä ja sulatella tapahtunutta. Käydä läpi missä mentiin pieleen ja hienosäätää omaa toimintaa ja pistää uudestaan haisemaan. It´s up to you (vanha Thaimaalainen sanonta baarikaduilta..).  

Jaaaaa tästä se lähtee taas!!! :D

Kirjailijaksi. Osa 2. Ympäristö tunnelman luonnissa.

Opiskelua.

 Kummallisen kirjoittajat - Opas fiktiivisen maailman luomiseen. 

Pelon elementit eli tunnelman kirjoittamisesta kauhupainotteisesti. 

Heikki Nevala

(Käyn näissä postauksissa läpi sitä mitä olen juuri lukenut ja mitä luulen siitä oppineeni. Samalla jäsentelen ajatuksiani ja toivottavasti luon näin paremman tarttumapinnan kyseiselle aiheelle. Mun mieli on opiskelun suhteen kuin vesilinnun selkä, jos siihen kaataa vettä, se valuu sukkana pois. Niinpä revitään niitä perhanan sulkia tieltä ja imeytetään oppi ihon läpi vaikka väkisin.. jei!!)

Monet asiat ja elementit vaikuttavat siihen miten tarinassa tunnelma rakentuu. Minkälaisia henkilöhahmot ovat, miten hahmojen tunnetiloja kuvataan, mikä on kirjoittajan yleinen tyyli, minkälaisia ovat tarinan yksityiskohdat ja miltä maailma/ympäristö näyttää. Moni muukin asia vaikuttaa tunnelmaan, mutta lähdetään tällä kertaa ympäristöstä. 

Ympäristö, miten sillä voidaan luoda tunnelmaa tarinaan?

Äkkiä ajateltuna tuo on melko simppeli kysymys. Kauhussa ympäristö voi olla synkkä linna, pimeä kuja, ahdistunut mieli, anopin koti tai tutun ja turvallisen oloinen kotipiha (tällöin halutaan kasvattaa ns. shokkiarvoa). Mutta kirjoittaessa ympäristön luominen voi olla välillä melko haasteellista. Kauhuun on nimittäin ajan myötä pesiytynyt paljon konventioita (vakiintuneita keinoja, yleisesti sovittuja tapoja) ja ne ovat myös vahvasti läsnä ympäristön suhteen. Mutta kotimaisessa kauhukirjallisuudessa päästään paikallisuuden kautta rikkomaan näitä rajoja. 

1. Suuri osa noista konventioista on syntynyt jenkki- ja brittikirjallisuuden myötä (myös leffat, tv-ohjelmat ja kuunnelmat ovat olleet osasyyllisinä). On kivisiä linnoja, halloweenimaisia lähiöitä, sumuisia nummia, autioituneita taloja, mökkejä metsän keskellä, suuria kolkkoja kirkkoja jne. Mutta meilläpä on käytettävinä ihan yhtä mukavan ahdistavia ympäristöjä: 

Suuret autiot Anttilat, eduskuntatalo, Kouvola ja Kiuruvesi, no niin.. 

- Vanhat autiot mummonmökit

- Korpimetsät

- Saunat

- Kalevalan mytologiset paikat (Turjien maa, pohjola..)

- Talvinen ympäristö

- Syksyn pimeys ja kosteus 

Ja näitä voi keksiä koko ajan lisää. Eli rikotaan genren tuttuja ympäristöjä tuomalla sinne paikallisuutta. Perhana, miksi en tätä aikaisemmin hoksannut..!! 

2. Nevalan mukaan ympäristö tulisi esitellä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa tarinaa. Sillä saadaan muodostettua tarinan toiminnalle rajat. 

Ympäristö asettaa hahmoille rajat ja mahdollisudet toiminnan suhteen.

Talvinen, kylmä ja ankara metsä luo jo itsessään tietyn fiiliksen. Paleltaa, täytyy pysyä liikkeessä tai löytää suojaa. Paksun lumipeitteen takia pakeneminen on hidasta, eikä jälkiä voi kunnolla peittää.

Ilman ympäristöä: 

"Perkele, nyt on pidettävä kiirettä, ne saavuttavat meitä!"
"Juokse, juokse!!"

Lisätään ympäristö:

Pureva pakkanen höyrytti Pekan paksun takin kauluksen alta hikeä. 
"Perkele, nyt on pidettävä kiirettä, ne saavuttavat meitä!"
"Juokse, juokse!!" Huusi Tero ja katsoi edessä avautuvaa Höytiäisen peltoa jota peitti polveen asti upottava märkä lumipeite. 

Muutamalla lauseella saadaan luotua jännite, joka myös nostaa odotuksia tulevan suhteen lukijan mielessä. Ja näin ollaan myös luotu toiminnoille rajat ja mahdollisuudet.


3. Ympäristöä voi kuvata itsenäisesti tai se voidaan sulauttaa toimintaan.

Muista, pelkkä kuvailu katkaisee aina kaiken muun toiminnan.

Tekstiä voi rytmittää kätevästi ympäristöä kuvailemalla. Mikäli sen sulauttaa toimintaan ja tekee siitä osan aktiivista tapahtumaa, ei vauhti katkea. Mutta jos halutaan (ja välillä on syytäkin) keskeyttää toiminta, voidaan se tehdä sulavasti kuvaamalla ympäristöä.

Nopea rytmi ja kuvailu sulautettuna toimintaan:

Turmio juoksi ja hypähti kuohuvan joen yli kiveltä toiselle. Hän näki vastarannalla kaatuneen puun ja päätti käyttää sitä hetkellisenä suojana. Takaa kuului kimeitä huutoja. Pienturjat saavuttivat Turmiota pienestä koostaan huolimatta, heidän vikkelät jalat näyttivät leijailevan sammaleisen metsän pehmeällä pinnalla.

Hitaampi rytmi ja kuvailu pysäyttää hetkeksi toiminnan:

Turmio juoksi ja pysähtyi äkisti. Kuohuva joki vaahtosi vaaleana hänen edessään. Joen toisella puolella näkyi kaatunut puu jonka takana voisi hetken levähtää. Turmio hyppäsi kivelle, hän löysi toisen ja kolmannen ja kohta hän saavutti kaatuneen puun. Takaa kuului kimeitä huutoja. Pienturjien vauhtia ei hidastanut sammaleisen metsän pehmeys, sen sijaan karvaiset olennot näyttivät leijailevan metsän lattian päällä.   

Lopuksi:

Ohoh, tähän menikin aikaa.. 4h! Hyvä hyvä :) Toivottavasti tästä jää jotain mieleen ja mikä vielä parempaa jos joku muu saa tästä myös jotain irti! Ja kommentoikaa jos huomaatte virheitä tai teillä on eriäviä mielipiteitä/faktoja aiheesta :) Saa myös taputella selkään, sekään ei ole kiellettyä :D 

Rakkaani, kyyhkyläiseni. Roald Dahl

(Ei oo omat kynnet, lainasin naistelta.. siis en kynsiä, vaan kättä.
 Perhana, nainen piti kirjaa kun otin kuvan.)

Dahlin tuotanto on minulle ollut aina hieman vierasta. Siinä kun muut olivat Jalin ja suklaatehtaan perään, niin minä luin Tolkienia ja salaa ukin aikuistenlehtiä. Sitten joskus vuosia sitten luin vahingossa kirjan Oswald-eno ja olin tukehtua useaan otteeseen välipala suklaaseen naurun takia.

Nyt laskin käsistäni novellikokoelman "Rakkaani, kyyhkyläiseni", jonka tarinat heiluivat milloin mihinkin. Niin tapahtumapaikoilta kuin henkilöhahmoiltaan. Tarinat saivat minut joka kerta yllätettyä lopuillaan. Mikä on hyvä.

Kuusitoista oudosti vinksahtanutta, mutta kuitenkin todellisuuden mahdollistavaa tarinaa. Käydään vilkaisemassa muutamia:

Suuri automaattinen kielikone (okei, myönnän, ajattelin jotain muuta mitä novelli piti oikeasti sisällään...)

Insinööri keksii koneen, mikä kirjoittaa lyhyitä kertomuksia ja koittaa saada pomonsa ymmärtämään koneen arvon.

"Kuka hullu ostaisi tavallisia juttuja enää jos he saavat näitä toisia puolella hinnalla?" 

Novellista tuli mieleen nettipalstojen trollit. Ja osin poliitikot.

"On sellainen pikku trikki jota melkein kaikki kirjailijat käyttävät, että he nimittäin sijoittavat jokaiseen juttuun jonkin pitkän, käsittämättöän sanan.

Pastorin huvi.
Pastori Cyril Winnington Boggis, harvinaisten huonekalujen suojelemisyhdistyksen puheenjohtaja. Siinä on varsinainen käyntikortti, mikä on kylläkin väärennetty. Kaveri ajelee pitkin maaseutuja ja puhuu itselleen harvinaisia huonekaluja suojelukseen, halvalla, voittoa havitellen.

Lampaalla teurastettu.
Mary Malone, nainen jolla saattaa olla pieniä patoutumia miestään ja elämäänsä kohtaan, päättää käyttää jäistä lampaan jalkaa vapahtajanaan. Ihana nainen. Tuli ihan mummi mieleen :)

Kuningatarhyytelö.
Tiedän pari mehiläistarhuria, ja kyllä, he ovat juuri niin outoja kuin Albert Taylorkin on. Mutta luultavasti eivät ole menneet yhtä pitkälle harrastuksissaan/töissään. Luultavasti.. tai mistä minä tiedän? Eli, mitä tapahtuu kun melkein vastasyntyneelle lapselle aletaan syöttämään kuningatarhyytelöä?

Knoppeja:
- Roald Dahl oli hävittäjälentäjä toisessa maailmansodassa
- Dahlin kirjat ovat myyneet yli 250miljoona kappaletta maailmanlaajuisesti
- Dahlin mukaan on nimetty asteroidi, 6223 Dahl
- Dahl nettosi 1000usd ensimmäisestä julkaistustaan novellista, `A piece of cake`

Lukema: 9/10

Kirjailija: Roald Dhal
Teos: Rakkaani, kyyhkyläiseni
Kustantamo: Otava
Sivut: 277
Julkaisuvuosi: 2001

Kääntäjä: Pentti Saarikoski

Kirjailijaksi. Osa 1.

Mulla on haave, tai no, oikeastaan se on nyt tavoite kun sen on kirjoittanut ylös ja sille on laadittu suunnitelma. On se suunnitelma sitten kuinka ylimalkainen vain. Mutta nyt se on olemassa, nyt sille on tehty alustava polku ja tuossa se nököttää nokkani edessä.

Tuijotan sitä, ehkä vieläkin epäillen, eikä minulla ole tarkkoja speksejä siitä mitä kaikkea matkalla voi tapahtua. Mutta hei, joskus ja jonnekin suuntaan se eka askel on otettava! Ja mä lähden tästä :) (Luin muuten jostain, että tavoitteen täytyy olla tarpeeksi suuruudenhullu, jotta se pelottaisi. En kyllä tiedä miksi sen pitäisi pelottaa, mun mielestä miljoona myytyä kirjaa olisi mukava, ei pelottava juttu.)

Tavoite

Saada myydyksi miljoona itse kirjoittamaa kirjaa.

1. Kirjoita
2. Tee itsesi tunnetuksi
3. Hanki kustannussopimus
4. Markkinoi
5. Kirjoita
6. Myy sitä perkele!!
7. Kirjoita vielä enemmän
8. Myy vielä enemmän
9. KIRJOITA JA LUE, alati, herkeämättä ja vaivoja säästelemättä. Siitä sä kuitenkin tykkäät, siitä sä saat energiaa, se tekee sun sisimmän levolliseksi.

Taustoja:

En voi sanoa olleeni mitenkään innokas kirjoittaja lapsena. Joskus penskana kirjoitin tarinaa karhusta ja metsästä ja se jäi kesken kun piti päästä vessaan. Kärsivällisyys ei ollut hyveeni, eikä ehkä ole sitä vieläkään. Sain kyllä ihan ok numeroita äidinkielestä ja ainekirjoituksista, mutta lähinnä siksi, että noudatin esimerkiksi loman jälkeen ainekirjoituksessa annettua kaavaa:

"Minä olin lomalla. Menimme perheen kanssa kivaan paikkaan ja meillä kaikilla oli kivaa. Kivaa oli myös tulla takaisin kivaan kouluun. Tästä tulee kiva vuosi kivojen opettajien kanssa."10/10

Yläasteella lähinnä kirjoittamista oli kirjoitusurakka yhden biisin sanoituksiin. Meillä oli kolmen hengen punk/metal/sekoilu bändi:

Die, achtung, wurstensoos, kill kill, mobilization, apocalypse, whore whore!! Kriegen salami, börning in to your äsh!! Die, achtung, jawolh, kill kill.

Voi sitä luomisen tuskaa.

Noh, yläasteen jälkeen tanssitin kiljupäissäni erästä nuorta tyttöä paikallisessa discossa. Parin viikon jälkeen se vei mut näytille vanhempiensa luo ja kappas, yläasteen äidinkielen opettajan ilme oli ihan näkemisen arvoinen. Äiti ja tytär kävivät pitkän keskustelun kahdestaan. Muistan kirjoittaneeni sen opettajan tunnilla ehkä hieman omalaatuisia tekstejä ja kritisoineeni “helvetin typerää kielioppia, mistä ei ole ikinä mitään hyötyä ja me kuollaan kaikki jossain vaiheessa muutenkin.”

Siinä kahdeksantoista ja yhdeksäntoista ikäisenä rustailin jonkin verran runoja ja lähetin niitä aukea.nettiin. Osa sai jopa muutaman kannustavan arvion. Sitten löysin eräänä päivänä itseni Haapaveden opiston media/lehti/tv- ja radiotekniikan vuoden kestävältä linjalta. Se oli melko mielenkiintoista aikaa ja siitä muuten saisi pari melko nasevaa novellia.. hmm...

Meidän linjan opettaja ja samalla lehden päätoimittaja tokaisi minulle opintojen viimeisellä viikolla (olin kauheassa krapulassa ja sain yllätystehtävän käydä tekemässä jutun paikallisesta lentopalloturnauksesta. Muistan päästessäni hallille ja löydettyä valmentajan  haastateltavaksi, haistoin jostain oksennuksen ja huomasin sitä roikkuvan nahkatakistani), että kyllä sinä ihan pesunkestävä toimittajan m...kku olet, kirjoitat hyvin ja haiset vanhalta viinalta. Onnea matkaan, toivottavasti ei enää nähdä.

Armeijassa hain ruotuväki-lehteen ja haastattelussa minulta kysyttiin mitä muuttaisin nykyisessä lehdessä ja minkä tyylisiä artikkeleita kirjoittaisin.

“Laittaisin sinne enemmän värikuvia ja kirjoittaisin kiinnostavista aiheista.”

“Mitähän ne kiinnostavat aiheet voisivat olla?”

“Noh, kotiinpääsy, sotkun munkit ja kirjaston tytöt.”

Minua ei valittu. Tyydyin kirjoittamaan runoja aukea.nettiin ja menin intin jälkeen Ponsselle varastomieheksi.

Eli kirjoittajana en ole aikaisemmin mitenkään erityisesti loistanut tai mitenkään erityisesti tehnyt töitä sen eteen.

Olen nyt 35 ja tarjoilen ravintolassa. Tässä vähitellen vasta olen alkanut sisäistämään sellaista asiaa kuin tavoitteellisuus. Jos minä tunnen paloa jotakin asiaa kohtaan, niin minä voin tehdä sen eteen jotain. Haluan esimerkiksi tästä alkavasta miespömppömahasta eroon, joten katson mitä syön, käyn salilla ja pidän kunnostani muutenkin huolta. Välillä kyllä ratkean, hyvät oluet ja pizza ovat heikkouteni. Mutta olen siis asettanut tavoitteen ja teen työtä sen eteen. Ja nyt teen saman kirjoittamiselle. Olen tehnyt sitä jo vähän aikaa.

Minulla on tuossa seinällä valkoinen tussitaulu. Kirjoitan siihen joka kuukausi henkilökohtaiset tavoitteeni kirjoittamisen, lukemisen ja liikunnan suhteen. Tässä kuussa on esimerkiksi tavoitteena lukea kaksi kirjaa ja tehdä niistä blogiin kirja-arviot. Kirjoittamisen osalta tavoitteena on saada kaksi valmista novellia joista toinen lähtee kilpailuun. Ja liikunnan suhteen joko salia, lenkkeilyä tai jotain muuta hiostavaa aktiviteettia.

Niinpä nyt, tästä päivästä alkaen, on suurena ja jalona aikomuksenani päivittää edistymistäni ja prosessia kirjoittamisen suhteen viikoittain. Ymppään sen tänne kirjablogiin, koska olen huomannut etten jaksa sekoilla useamman kuin parin blogin kanssa. Toivottavasti jaksatte lukea ja olisin ihan hurjan otettu jos joku vielä kommentoisi/neuvoisi/voivottelisi/kiroaisi/huokailisi tai ehdottelisi aiheesta jotain.

Olen melko rookie kirjoittamisen ja varsinkin näin tavoitteellisen tulevaisuuden suhteen. Joten luvassa on melkoista räpiköintiä :D

Stay tuned!!

Auringonlaskun jälkeen, Stephen King

Mister King, mitä tämä oikein oli? 

Neljätoista novellia, ja mun mielipiteen mukaan mentiin kirjoittamisen tason suhteen laidasta toiseen. Joihinkin tarinoihin meni yli puolenvälin ennen kuin pääsi juoneen kiinni. Niissä tarinoissa alut oli melko kylmää tervaa ja pieni pilkahdus helpotuksesta alkoi valjeta vasta viime metreillä. Kun taas sitten osaan pääsi heti mukaan; King sieppasi ja pyöritteli lukijan pikkurillinsä ympärille ja viskoi miten tahtoi, ja lukija nautti kaikin siemauksin.

Esimerkkinä kokoelman ensimmäinen novelli, Willa. Heti pusketaan läjä hahmoja kehiin, eikä näin yksinkertaisen lukijan prosessori ehdi jäsennellä niin useaa tekijää loogiseen ja hahmotettavaan muotoon. Mutta tarina muuttui onneksi hetki hetkeltä helpommaksi lukea ja oli lopulta todella viihdyttävä pläjäys.

Levähdyspaikka oli myös alkuun sekava, liian paljon nimiä. Perhana, ei novelleihin liikaa nimiä, oli ne sitten paikkojen tai ihmisten. En halua tutustua niin moneen. Mutta tämäkin tarina selkeni loppua kohden.

Kokoelman helmi on ehdottomasti N. Siinä liikutaan minulle mieleisessä fantasian ja kauhun sävytteisessä maailmassa. Mukaan vähän pakko-oireita ja jännitys piti kivasti pihdeissään.

Muut tarinat eivät jättäneet mitään syvempiä muistijälkiä, ihan meneviä tekstejä ja tarinoita kylläkin, mutta ei mitään huiman järisyttävää. Viihdettä syksyisiin iltoihin ennen nukahtamista. Eikä tullut edes painajaisia, vielä ainakaan.

Mietelmä
Luin ensimmäiset sivut tästä kirjasta pitkän duunipäivän jälkeen. Aivot ja muut hoksottimet eivät ehkä olleet ihan parhaassa terässään, joten se voi osin selittää kankean alun. Mutta siitä jäi kuitenkin takaraivoon fiilis, että nyt King ei ole ollut parhaimmillaan näitä rustaillessa. Joten pieni epäilyksen suodatin oli joka hetki lukemisessa mukana.

On siis hyvin paljon mahdollista, että olen väsyneiden aivojeni takia lytännyt suotta kirjailijan ihan kelpojakin tuotoksia. Mutta mitäpä sitten. Minä olen lukija, ja jos minua ei miellytä teksti, niin sitten ei. Tämä on vain yksi ääni bloggaajien universaalissa mekkaloinnissa.

Huomioitavaa:
- Saatteena on jokaiseen novelliin taustat, mistä tykkään todella paljon!
- En perhana keksi muuta huomioitavaa.

Lukema: 7/10

Kirjailija:Stephen King

Teos: Auringonlaskun jälkeen

Kustantamo: Tammi
Sivut: 392
Julkaisuvuosi: 2010, 

Kääntäjä: Ilkka Rekiaro