Synkkä niin kuin sydämeni, Antti Tuomainen

Kaveri on nyt vähän ajan sisään sen verran useasti pompannut jostain mediasta esiin, niin olihan se jo aika Lukucornerinkin tutustua Tuomaiseen. Eikä ollut pettymys, laisinkaan. Kirjassa oli esim. silikonitissit. Peukku.

Kirjan tarina kertoo Aleksi Kivestä ja siitä miten hän aikoo selvittää äitinsä murhaajan ja mitä hän aikoo tälle tehdä. Kiven äiti murhattiin Aleksin ollessa kolmetoista ja teko jäi poliiseilta selvittämättä. Nyt Aleksi on päässyt jäljille (33v) ja haluaa saada viimeisenkin todisteen siitä, että rikas mies nimeltä Henrik Saarinen on tempun tekijä. Ja sitten menoksi!

Kirjan aloittaa ensimmäinen säe Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta, mikä on minulle hämärästi tuttu jostain kyläkoulussa pidetyltä Leino päivältä. Mutta tähän kirjaan nakattu runonsäe oli kyllä melko mahtava avaus:

Niin lauloin ma kuolleelle äidillein

ja äiti mun ymmärsi heti.

Hän painoi suukkosen otsallein

ja sylihinsä mun veti:

"Ken uskovi toteen, ken unelmaan-

sama se, kun täysin uskot vaan!

Sun uskos se juuri on totuutes.

Usko poikani unehes!"

Ja sitten seuraavaksi lukijaa otetaan niskasta kiinni ja mennään katsomaan miten se kuolema äidille oikein tulee. Huh. Melko rytinää heti alkuun. Hienoa!

Kirja on kirjoitettu minäkertojan näkökulmasta. Mikä sai minut pohtimaan kirjoittajan ja antagonistin läheistä suhdetta toisiinsa. Enkä tarkoita nyt kirjailijan heijastumia päähenkilönsä luonteesta tai fyysisestä olemuksesta, vaan siitä miten päähenkilö hahmottaa kirjassa esitellyn maailman. Tuomainen kirjoittaa väliin todella kuvailevasti, ja tämä kuvailu tulee esiin useasti siinä miten Aleksi kokee maailman, miten hän näkee, mitä hän näkee. Esimerkkinä:

Meri ja taivas olivat täynnä sävyjä ja hypnoottista liikettä. Pivimassoissa kulki vaaleampia repeämiä, jotka virtasivat taivaalla kuin joet, mutkitellen ja paikoin kuohuen. Meri näytti lähes mustalta ja seuraavassa hetkessä epätodellisen siniseltä. Se muutti täplitystään kuin elävä olento, joka kulki vuoroin vasempaan, vuoroin oikeaan.

Olen rehellisesti sanottuna kateellinen Aleksille. En huomaa tuollaisia asioita, tai kiinnitä niihin huomiota. Saati sitten keksisi miten ne toistaisin muille ymmärrettävästi. Jään kyllä paikoilleni ihailemaan, fiilistelemään ja hengaamaan. Mutta tuo sanoiksi pukeminen, sen taidon haluan oppia. Niin, siis tämä suhde kirjoittajan ja hahmon välillä, onko Aleksi opettanut Tuomaiselle sen miten maailmaa voi kuvailla vai onko Tuomainen vienytt oman katsantonsa Aleksin silmien taakse?

Tuomio:

Luin kirjan yhdeltä istumalta, se veti mukaansa, väliin hellemmin ja alun kuvotuksen ympärille kietoen. Tykkäsin, hyvin paljon. En tiedä oliko pienellä väsymyksellä osansa mutta ympäristön kuvailu oli paikoin krumeruulimaista, himpun liikaa, ja se tökki joissain kohti. Ne eivät täysin tuntuneet liittyvän tarinaan, vaikka sillä varmaan haluttiin avata Aleksin mielenmaisemia, mutta minä olin enemmän aktien perään. Toimintaa ja ryminää, kiitos.

Viihdyin tarinan parissa, ei ollut liian vaikeaa ja ei kuitenkaan liian helppoakaan. Koitin arvailla lopputulemaa, mutten onnistunut siinä kovin hyvin. Mutta sain omista arvailuista idean toisenlaiseen tarinaan :)

Tuomainen sai oman paikkansa kirjahyllystä, ja kunhan kirjastoissa jonot lyhenevät, aion käydä lainaamassa Antin uusimman teoksen. Sitä ennen koitan metsästää aikaisempia kirjoituksia.

Lukema: 9/10

Kirjailija:Antti Tuomainen

Teos:  Synkkä niin kuin sydämeni

Kustantamo: Like
Sivut: 302
Julkaisuvuosi: 2013

Ps. sain sellaisen kuvan ettei Antti Tuomainen tykkää kahvista. Pariin otteeseen tuota tummista jumalista vuodatettua nektaria kutsuttiin likaiseksi jäteöljylätäköksi tai haalenneeksi kuravedeksi. Vai onko Antti tottunut johonkin parempaan?