Kaivos, Antti Tuomainen

Kolmas Tuomaisen kirja ja vieläkin jaksaa viihdyttää. Jopa siinä määrin, että olen hukannut kirjan jonnekin. Höh. Käänsin koko kämpän, kiroilin parvekkeella ja syytin naista sen piilottamisesta. Mutta hukassa se on. höh..

Eli pitää vetää ulkomuistista, ja mulla oli vielä niin hyviä otteita Antin taidoista kirjoittaa. Mutta ei tällä kertaa.

Kirjasta:

Toimittaja Antti Vuori taiteilee työnsä ja perheensä välillä. Nainen uhkaa lähteä jos Antti ei laita perhettä uransa edelle. Mies löytää mehevän skuupin, joka on viedä kaiken päin persettä. (Nainen on kyllä vähän hankala mun mielestä..)

Okei, kyllä se kirja pitäisi olla tässä vierellä. Aika köyhästi lähti nyt tuo sisältö, sori.

Tuomio:

Hyvää Tuomaista. Helppoa, viihdyttävää ja sopivin osin ei ennalta arvattavaa. Päähenkilön isästä maalautui mieleen Jonathan Banksin esittämä Mike Ehrmantraut sarjasta Breaking Bad (mikä oli kyllä sarjana erittäin loistava!! Varsinkin jos sinulla on matkaripuli ja makaat pienessä keppimajassa jossain Kambodian saaristossa..).

Mutta hei, käykää kattomassa paremmat arviot näistä blogeista:

Lumiomena
Kirsin kirjanurkka
Leena Lumi

Anttia pääsee myös tiirailemaan haastattelun muodossa täältä:

Aamun kirja, Yle.


Havaintoja:

- Tuomainen kirjoittaa melko usein oman ammattinsa vierestä
- Kirjasta voi löytää kirjoittajalle hyviä vinkkejä (jos et siis hävitä kirjaa.)
- Helppo hävittää

Lukema: 8/10

Kirjailija: Antti Tuomainen

Teos: Kaivos

Kustantamo: Like
Sivut: 325
Julkaisuvuosi: 2015

Parantaja, Antti Tuomainen

Tuomaisen Parantaja, joka on valittu vuoden 2011 johtolangaksi ja niittänyt huikeita arvosteluja ympäri maailmaa, kävi leppoisasta lukemisesta ja jätti lopun näin yksinkertaiselle lukijalla liian auki. Pöh. 

Kirjasta:
Kirjassa katsotaan dystopista Helsinkiä Tapani Lehtisen (epäonnistuneen runoilijan) silmin. Tapanin vaimo on hukassa ja mitäpä mies siinä muuta voi kun lähteä etsimään naistaan, Johannaa, ja törmäillä ilkeisiin ihmisiin. Hän aloittaa kyselyt vaimonsa työpaikalta, lehtitoimituksesta, jonka päätoimittaja on mu..ku. Hitto, miten inhoan tuollaisia hahmoja, niin kirjoissa ja leffoissa. Mutta niin, sieltä Tapani aloittaa ja vähä kerrassaan vyyhti alkaa sotkeutumaan, ennen selviämistä.

Tuomio:
Ei käy kiistäminen, Tuomainen kirjoittaa menevästi ja kerronta etenee ilman turhia stoppeja alusta loppuun saakkaa jouhevasti. Tykkään paljon dystopiasta, maailmanlopuista ja post-apocalyptisistä tarinoista (jostain syystä näen noina aikoina olevan paljon enemmän mahdollisuuksia kuin mitä on "normaalissa" elämässä..). Ja tässä kirjassa tuodaan esiin realistisen oloinen tulevaisuuden näkymä. Sellainen suomalaisen tylppä ja välinpitämätön maailma. Itse olisin kaivannut enemmän tuon maailman tutkimista, mutta toisaalta, nyt tarina oli sopivan tiivis ja hyvin rytmitetty, joten laajemmat lavertelut olisivat luultavasti lässäyttäneet kirjan pannukakuksi.

Jännitin, odotin ja salaa pompin rivejä/sivuja eteenpäin kun piti tietää mitä tulee tapahtumaan... Olen välillä todella kärsimätön lukija, etenkin jos kyseessä on toimintaa :D Mutta loppu jätti minut ärsyyntyneeksi, ihan pisti veetuttamaan. En ymmärtänyt täysin mitä tuolla lopulla haettiin ja niinpä minulle tuli todella tyhmä olo. Pari kertaa mietin, että pitääkö tämä nyt lukea uudestaan, missä kohti minulta jäi jotain huomaamatta vai olenko oikeasti näin perhanan taukki, etten vaan ymmärrä? No, jätin lukematta uudestaan ja olen onnellisesti typerä taukki. Ihan sama, ei sillä lopulla niin väliä. Itse asiassa jätän muistoihini sen kohtauksen, mihin kirja olisi voinut loppua, ja sivuutan täysin tuon viimeisen sivun.

Havaintoja:
- Ainoa positiivisesti tulevaisuuteen suhtautuva on maahanmuuttaja
- Runoilijasta kasvaa kova jätkä
- Median moraali on todella löyhää, vain yksilöt tekevät `oikeita` ratkaisuja
- Suomalaiset portsarit ovat aina kauheita kaappeja, ikinä ei ole ninjaa
- En muista kuvailtiinko kirjassa Tapanin ulkonäköä?

Lukema: 8/10

Kirjailija: Antti Tuomainen

Teos: Parantaja

Kustantamo: Like
Sivut: 220
Julkaisuvuosi: 2013

Synkkä niin kuin sydämeni, Antti Tuomainen

Kaveri on nyt vähän ajan sisään sen verran useasti pompannut jostain mediasta esiin, niin olihan se jo aika Lukucornerinkin tutustua Tuomaiseen. Eikä ollut pettymys, laisinkaan. Kirjassa oli esim. silikonitissit. Peukku.

Kirjan tarina kertoo Aleksi Kivestä ja siitä miten hän aikoo selvittää äitinsä murhaajan ja mitä hän aikoo tälle tehdä. Kiven äiti murhattiin Aleksin ollessa kolmetoista ja teko jäi poliiseilta selvittämättä. Nyt Aleksi on päässyt jäljille (33v) ja haluaa saada viimeisenkin todisteen siitä, että rikas mies nimeltä Henrik Saarinen on tempun tekijä. Ja sitten menoksi!

Kirjan aloittaa ensimmäinen säe Eino Leinon Hymyilevästä Apollosta, mikä on minulle hämärästi tuttu jostain kyläkoulussa pidetyltä Leino päivältä. Mutta tähän kirjaan nakattu runonsäe oli kyllä melko mahtava avaus:

Niin lauloin ma kuolleelle äidillein

ja äiti mun ymmärsi heti.

Hän painoi suukkosen otsallein

ja sylihinsä mun veti:

"Ken uskovi toteen, ken unelmaan-

sama se, kun täysin uskot vaan!

Sun uskos se juuri on totuutes.

Usko poikani unehes!"

Ja sitten seuraavaksi lukijaa otetaan niskasta kiinni ja mennään katsomaan miten se kuolema äidille oikein tulee. Huh. Melko rytinää heti alkuun. Hienoa!

Kirja on kirjoitettu minäkertojan näkökulmasta. Mikä sai minut pohtimaan kirjoittajan ja antagonistin läheistä suhdetta toisiinsa. Enkä tarkoita nyt kirjailijan heijastumia päähenkilönsä luonteesta tai fyysisestä olemuksesta, vaan siitä miten päähenkilö hahmottaa kirjassa esitellyn maailman. Tuomainen kirjoittaa väliin todella kuvailevasti, ja tämä kuvailu tulee esiin useasti siinä miten Aleksi kokee maailman, miten hän näkee, mitä hän näkee. Esimerkkinä:

Meri ja taivas olivat täynnä sävyjä ja hypnoottista liikettä. Pivimassoissa kulki vaaleampia repeämiä, jotka virtasivat taivaalla kuin joet, mutkitellen ja paikoin kuohuen. Meri näytti lähes mustalta ja seuraavassa hetkessä epätodellisen siniseltä. Se muutti täplitystään kuin elävä olento, joka kulki vuoroin vasempaan, vuoroin oikeaan.

Olen rehellisesti sanottuna kateellinen Aleksille. En huomaa tuollaisia asioita, tai kiinnitä niihin huomiota. Saati sitten keksisi miten ne toistaisin muille ymmärrettävästi. Jään kyllä paikoilleni ihailemaan, fiilistelemään ja hengaamaan. Mutta tuo sanoiksi pukeminen, sen taidon haluan oppia. Niin, siis tämä suhde kirjoittajan ja hahmon välillä, onko Aleksi opettanut Tuomaiselle sen miten maailmaa voi kuvailla vai onko Tuomainen vienytt oman katsantonsa Aleksin silmien taakse?

Tuomio:

Luin kirjan yhdeltä istumalta, se veti mukaansa, väliin hellemmin ja alun kuvotuksen ympärille kietoen. Tykkäsin, hyvin paljon. En tiedä oliko pienellä väsymyksellä osansa mutta ympäristön kuvailu oli paikoin krumeruulimaista, himpun liikaa, ja se tökki joissain kohti. Ne eivät täysin tuntuneet liittyvän tarinaan, vaikka sillä varmaan haluttiin avata Aleksin mielenmaisemia, mutta minä olin enemmän aktien perään. Toimintaa ja ryminää, kiitos.

Viihdyin tarinan parissa, ei ollut liian vaikeaa ja ei kuitenkaan liian helppoakaan. Koitin arvailla lopputulemaa, mutten onnistunut siinä kovin hyvin. Mutta sain omista arvailuista idean toisenlaiseen tarinaan :)

Tuomainen sai oman paikkansa kirjahyllystä, ja kunhan kirjastoissa jonot lyhenevät, aion käydä lainaamassa Antin uusimman teoksen. Sitä ennen koitan metsästää aikaisempia kirjoituksia.

Lukema: 9/10

Kirjailija:Antti Tuomainen

Teos:  Synkkä niin kuin sydämeni

Kustantamo: Like
Sivut: 302
Julkaisuvuosi: 2013

Ps. sain sellaisen kuvan ettei Antti Tuomainen tykkää kahvista. Pariin otteeseen tuota tummista jumalista vuodatettua nektaria kutsuttiin likaiseksi jäteöljylätäköksi tai haalenneeksi kuravedeksi. Vai onko Antti tottunut johonkin parempaan?