Annie mestariampuja, Kuopion kaupunginteatteri

Onnistuuko miehen metsästäminen luodikolla?

Lukucorneri vietti rutiineistaan poikkeavan lauantaipäivän ja marssi katsomaan Kuopion kaupunginteatteriin musikaalia Annie mestariampuja.

Hetkinen, siis musikaalia?!? Ja herra kärvistelee jo kotona jos joutuu katsomaan leffan missä lauletaan. Myönnän, en ole oikein ikinä päässyt siitä ideasta kiinni, että miksi pitää laulaa jos asiat selviävät puhumallakin? Niin ja enhän minäkään mene työpaikallani asiakkaalle laulamaan ruokalistaa. Tai vihellä laskua. Tai räppää kertoakseni vessan sijaintia.

Mutta otin siis härkää sarvista, pukeuduin kauluspaitaan ja lampsin naisen saattelemana teatterille. Minua ehkä hiukan jopa jännitti. Sisälle päästyäni koitin parhaani mukaan vääntää aivoistani ennakkoasennevolyyminappulaa minimiin ja helpotuksekseni huomasin farkkujen ja kauluspaidan olevan ihan riittävän siistit asusteet päivänäytökseen. Eikä kukaan ainakaan vielä laulanut.

Rentouduin ja odottelin esityksen alkua. Tein myös muutamia havaintoja:

Havainto 1. Ihmiset jonottavat täälläkin heti kun mahdollista. Ensi-ilta ei ole ainut täysi ilta

Siitä ei näköjään päästä mihinkään. Oltiin missä vaan. Jonottaminen on se juttu.

Päästyäni saliin viimeisten joukossa yllätyin miten täynnä paikat olivat. Vapaita penkkejä taisi olla ehkä muutama, mutta muuten näytös oli täynnä, eikä ollut edes mikään ensi-ilta. Näytelmää on pyöritetty teatterissa viime vuoden syyskuusta saakka. Aika hienoa. En ole nimittäin kertaakaan ollut leffateatterissa katsomassa mitään näytöstä täydessä salissa ensi-illan jälkeen.

Havainto 2. Esitys alkaa silloin kun kello on pykälässä

Jotenkin hämmennyin suuresti kun järjestyksenvalvojat sulkivat salin ovet ja teatterin valaistus pimennettiin. Sillä melkein heti nousi esirippu ja show pärähti käyntiin! Herranen aika, eikä yhtään mainoksia! Sitä on jotenkin niin tottunut joka puolelta tuputettuun mainontaan, että ensimmäiset viisi minuuttia meni koittaessa ymmärtää katsovansa jo oikeaa esitystä.

Notkeat intiaanit ja kivasti pukeutuneet "seuraneidit" imaisivat minut kuitenkin heti alusta mukaan ja pettymys mainosten uupumisesta häipyi äkkiä mielestä.

Havainto 3. Kuvanlaatu oli erinomainen ja jaloille riitti tilaa

Siis se kaarevaultrasyperH3D-kuva on mahtava!! Ihan kuin olisi melkein itse mukana menossa. Kuva ei pätkinyt, ei tarvinnut kömpelöitä 3-D laseja ja kuvanlaatu/kirkkaus ei kärsinyt vaikka katsoinkin esitystä hiukan reunalta. Onkohan noita näyttöjä myynnissä Gigantissa? Huomionarvoista oli myös hyvät tilat jaloille, mutta tällä kertaa en viitsinyt riisua kenkiä pois. Leffateatterissa tulee otettua kengät pois jaloista leffan ajaksi. Sitä sukkahien määrää..

Esitys:

Havaintojen jälkeen antauduin näytelmälle täysin. Taputin, irvistelin, hymyilin ja nauroin! Kertaakaan ei esityksen aikana tullut mieleen vilkaista kännykkää tai miettiä seuraavaa ruokaa (no hyvä on, pitsa välähti kerran mielessä, mutta silloin oli väliaika, söin croisantin).

Itse esitykseen. Tarina pohjautuu tositapahtumiin villin lännen ajoilta. Annie Oakley voittaa ampumakisoissa Frank Butlerin ja päätyy sitä kautta kiertävän sirkuksen mukaan jota vetää itse Buffalo Bill (Ilkka Pentti). Tarinan runko on melko simppeli; Annie ja Frank rakastuvat toisiinsa, sitten eivät ja taas uudestaan. Mutta se show siinä ympärillä. Hitto vie!

Lavalle tuotiin oikeaa sirkusta, intiaanit venyivät ja akrobatisoivat, laulajat koreilivat upeissa asusteissa, näyttelijät vetivät parastaan ja eniten nauruhermoja kutkutti seesteinen, mutta hieman virnuileva ja tönäkkä Istuva Härkä (Karri Lämpsä). Minä ihastuin Annieen, jonka roolin Heli Lyytikäinen veti todella upeasti. Esiintymisestä paistoi läpi tekemisen aito ilo, siinä oli herkkyyttä ja rempseyttä sopivilla mitoilla sekoitettuna. Ja se lauluääni, mahtavaa!! Frankia esittävä Mikko Rantaniva oli oikein oiva itsestään ylpeä naistennielijä joka paukutteli pyssyillään niin Annien kuin yleisön sydämeen. Aluksi Frankin hahmo ehkä hiukan ärsytti, mutta loppua kohden ihastutti.

Ilokseni myös huomasin, että vaikka elämme mielenssäpahoittajien kulta-aikaa, niin näytelmän Frank kuvattiin oikeasti naistenmiehenä ja naiset huokailivat avoimesti ja antaumuksellisesti hänen peräänsä. Annien hahmo taas koitti voittaa Frankin rakkauden muuttumalla naisellisemmaksi naiseksi, sellaiseksi joista juuri Frank tykkää. Lopussa toki rakkaus oli kaikkea muuta suurempaa, eikä pahalle mielelle ollut sijaa. Enää harvoin nähdään näin suoraa asetelmaa sukupuoliroolien välillä julkisesti esitettynä. Mielestäni tämä oli oikein piristävää.

Oman mainintansa minulta saa myös Emilia Tengvall-Matero, jonka käden jälkeä nähtiin Kuopion Sirkuksen intiaanien akrobatioissa. Emilia oli saanut oman katraansa hienosti treenattua he sopivat musikaaliin paremmin kuin hyvin. Kiitos siitä. Venyvät intiaanit Rocks!!

Jälkifiilistelyt:

Musikaalista jäi hyvä mieli ja onhan se aivan eri tunnelma katsoa elävää showta verrattuna leffateatteriin. Eikä se tunteiden ja tilanteiden esiin tuominen laulamalla nyt ihan niin paha juttu enää minulle ole. Mutta en silti ala itse laulamaan duunissa. Tai kaupassa tai laskuja avatessa. Tyydyn kiroiluun ja puhinaan.

Menisinkö uudestaan? Kyllä, ehdottomasti. "There´s no bisnes like showbisnes!" Ihana korvamato..

Istuva Härkä ja Charlie Davenport esittävät Dollylle kiperän kysymyksen:
"Noh, tullaanko sitä uudestaan teatteriin vai ei?"

Annie mestariampuja

Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.

Stepanin koodeksi, useita kirjoittajia, useita kirjoja.

Netti on ihmeellinen paikka. Pahimillaan se sattaa syödä aikaa omilta projekteilta hemmetin ison siivun ja joskus sieltä löytyy taas upeita kultakimpaleita. Kuten Kuoriaskirjojen novellikokoelmat liittyen Stepanin koodeksiin. Olen rakastunut. 

En voi varmuudella sanoa miten törmäsin ensimmäiseen viitteeseen Stepanin koodeksista. Saatoin olla humalassa tai kuumehouruissa. Muistan vain varjoissa tanssivat olennot, märän hevosen lämpimän lemun ja monikätisen naisen painon päälläni. Hikoilin ja kierin sängyssäni, näin unia hopeasta, kuolemasta ja tuskasta. Äänet eivät jättäneet minua päivisinkään rauhaan. Ne kuiskivat iättömiä tarinoita, kertoivat kansojen tuhoista, hulluuteen vaipuneista neroista, himon riuduttamista johtajista. Missään en saanut rauhaa, mutta kellekään en kertonut salaisuuttani. Olen lopulta ymmärtänyt mitä Stepanin koodeksissa sanotaan, minä olen valaistunut ja nyt maksan siitä rinta ylpeydestä roihuten sen vaatiman hinnan. Kirjoitan ja vähenen kunnes minua ei enää ole. Annan minuuteni sille jota ei voi ymmärtää. Toivon sanan kiirivän kaikkialle. Pahuus antaa itsestään huonon ensivaikutelman, mutta älkää luottako siihen.. 

Kirjoista:

Idea näissä novellikokoelmissa on very simple. Joskus muinoin muutama henkilö on saanut päähänsä idean pahasta Stepanin koodeksi nimisestä kirjasta. Aiheen ympärille on sitten pyydetty kirjoittajia kirjoittamaan novelleja. Novellit on kasattu kokoelmiksi ja ne julkaistu. Siistiä!

Älkää uskoko tämän blogin kursiivilla kirjoitettua tekstiä, kyllä minä oikeasti muistan miten törmäsin koodeksiin ja miten sitten innostuin tarinoista ja miten sitten tulikin tilattua kaikki olemassa olevat kokoelmat kotiin.

Niin kuin blogia lukevat (harvahkot henkilöt) tietävät, tykkään myös kirjoittaa ja sen intohimon saattelemana löysin netistä Kuoriaiskirjojen kirjoituskilpailun. Kaverit ovat pistämässä pinoon neljättä kokoelmaa Stepanin koodeksista ja kolme hopealla valeltua taitavan onnekasta novellia otetaan siihen mukaan kilpailun kautta. Ja perhana, tähän osallistutaan!

Luin ensimmäisen kokoelman yhdeltä istumalta, sitten näppäilin itseni nettikaupan auki ja nyt olen lukemassa Teräskouraa, jonka aion huomiseen mennessä saada loppuun. Muutama ideakin on jo syntynyt miten voin oman kontribuution antaa koodeksin leviämisen avuksi.

Katsotaan onko koodeksi nyt se jonne saisin ensimmäisen julkisesti julkaistavan novellini.. Jos ei, ei se mitään, sitten yritetään jossain muualla uudestaan :)

Arvio:

Kokoelmissa on huikeita tekstejä ja niistä löytyy myös hieman minun makuun heikompiakin novelleja. Mutta taso on silti ollut tasaisen hevosmaista. Novellien genret liikkuvat ulkoavaruuden, fantasiamaailmojen, realismin kuin outoudenkin piirissä. Joissain ei koodeksia mainita kunnolla, mutta sen läsnäolon voi tuntea, jotkin tarinat vievät ihmisten maksoja syövän ketun päähän joka haluaa muuttua ihmiseksi ja eräs tarina kertoo kirjailijasta joka ostaa sieluja vitosella lasipurkkeihin.

Uh, en annan näille mitään numeraalista arviointia. Mutta sanallisesti voin suositella kaikille spefin ystäville ja myös muille jotka haluavat osansa hulluksi tekevän kirjan magiasta.

Linkeistä pääsee tarkastelemaan jokaisen kokoelman sisältöjä ja tuo ensimmäinen irtoaa myös ilmaiseksi sähköisenä versiona. Tadaa!

Stepanin koodeksi
Hopeoitu vainaja
Teräskoura

Piispansormus, Milja Kaunisto

Mä en tiedä, mutta Milja tuntuu olevan melko huikea ihminen näiden kolmen kirjan perusteella! Törkeän suuri määrä työtä, ihanan rempseän irstasta tekstiä ja vauhti vain parani loppua kohden. Ja täytyy myöntää, tämä kirja oli näistä kolmesta paras ja parhaat osat tässä kirjassa alkoivat puolen välin jälkeen. 

Olavi Maununpojan tarina, kaikkine synteineen ja elämänkatsomuksineen, oli mielenkiintoista luettavaa. Joissain kohti (tarkoitan nyt koko trilogiaa) ehkä mässäiltiin liikaa Olavin pohdinnoilla synneistä ja varsinkin syyllisyyden riivamilla ajatuksilla. Saatoin hypätä pari riviä silloin tällöin yli. Mutta toisaalta nautin Olavin ja Miraclen keskusteluista ja ehkä eniten siitä miten raikkaan reippaalla tavalla Milja toi esiin Olavin ja muiden aikalaisten maailmankatsomuksen ja kuvan. Se miten silloin ajateltiin esimerkiksi rahvaasta, synneistä, noituudesta jne. Sekä alkoholista:

"Onneksi oli viini. Viini juhlisti niitä henkilökohtaisia voittoja, joista ei voinut puhua yhdellekään elävälle sielulle, ja soi lohtua niissä häviöissä, joista tuli ikuisesti vaieta. Viini ylevöitti saavutukset ja hälvensi tylsyyden."

En tunne tuon ajan (1400-luku) historiaa pintaraapaisua syvemmin, mutta trilogian tuomat mielikuvat eivät ainakaan romantisoineet enempää omia mielikuvia tuosta ajasta. Joskus muistan haaveilleeni pääseväni matkustamaan ajassa juuri tuolle vuosisadalla, mutta nyt en ehkä halua sieltä mitään muuta kuin pieniä maistiaisia viineistä, oluesta, ruoista ja olisi myös hienoa nähdä ja seurata tuon ajan metsästäjien arkea. Mutta en siis halua muuttaa asumaan tuohon aikaan. Nyt on ihan hyvä :)

Lyhyesti kirjasta (ja koko trilogiasta), ei pahempia paljastuksia:

Olavi Maununpoika lähtee Ranskaan opiskelemaan Sorbonnen yliopistoon papiksi, hairahtuu syntiseen elämään, rakastuu mieheen joka on nainen, kärsii synnintuskistaan, etenee urallaan, alenee urallaan, jämähtää urallaan, juonittelee, on juonittelun uhri ja lopulta on elettyyn elämäänsä tyytyväinen. Hyvä.

Trilogia oli mieluista luettavaa. Kaunisto kirjoittaa minun makuun rohkean värikkäästi eikä arkaile kertoa asioista niiden oikeilla nimillä. Henkilöhahmoista jäi tietysti parhaiten mieleen Olavi ja Miracle, mutta ei sivuosien hahmotkaan hengettömiä olleet. Jossain vaiheessa halusin motata piispa Cauchonia nokkaan, halata Beatrixea, juopotella Suuripään kanssa ja puristaa leikkisästi Sorbonnen taloudenhoitajatarta ahterista. Niin ja ehdottomasti haluan maistaa vesiviiniä, onko se vain viiniä johon on sotkettu vettä?

Piispansormus lopettaa hienosti trilogian! Saatoin ehkä yön hiljaisena tuntina vähän herkistyä ja nyyhkäistä lopulle, mutta en pelkästä surusta.

Kiitos Milja Kaunisto tästä trilogiasta :)

Lukema: 9/10

Trilogian muut osat Lukucornerissa:

1. Synnintekijä
2. Kalmantanssi


Kirjailija:Milja Kaunisto

Teos:  Piispansormus

Kustantamo: Gummerus
Sivut: 468
Julkaisuvuosi: 2015